Kun apuun rientäjät pääsivät paikalle, oli vaimo mättäällä pitkällään. Äitinsä luo jäänyt, kahdeksan vuotias, Leena niminen tyttö oli polvillaan äitinsä vieressä, halailemassa ja syleilemässä häntä.
"Voi, voi, äiti! — — Älkää kuolko äiti … älkää kuolko hyvä äiti … rakas äiti! älkää kuolko…" sai hän kauhean itkunsa seasta välistä sanotuksi.
Kun hän havaitsi apuun tulijat, sanoi hän: "Voi, voi, tulkaa pian, äiti kuolee, äiti kuolee."
Miehet tulivat. He koettivat nostaa uupuneen ylös, mutta hän oli kankea kuin puu. — Niin … Kalvaava ja hiukaiseva nälkäkuoleman kauhea enkeli oli ennättänyt ennen heitä.
Surumielin nostivat miehet kangistuneen ruumiin rekeensä ja peittivät sen siihen. Tytön asettivat he istualleen äitinsä viereen peitettynä.
"Voi! Onko äiti kuollut…? sanokaa…! Hän sanoi kohta kuolevansa…" sanoi tyttö itkunsa seasta.
"Valitettavasti ei sinulla ole enään äitiä", sanoi toinen miehistä, tarjoten tytölle maitoa pullostansa.
Kilvan riensivät ihmiset hoitaman orvoiksi jääneitä tyttöjä, ja tarjoamaan heille suojaa, ruokaa ja vaatetta, mutta he surivat niin kovin äitiänsä, etteivät he pariin vuorokauteen voineet paljon muuta tehdä kuin itkeä; ainoastaan silloin tällöin voivat he nielaista jonkun suullisen maitoa.
Seuraavana pyhänä haudattiin Kanttilan emäntä muiden nälkään ja näljästä syntyneesen tautiin kuolleitten kanssa. H——n hautausmaalla oli silloin paljon väkeä, sillä tieto tuosta kommasta kuolemasta oli levinnyt ympäri pitäjästä. Paljon oli ympärillä kurjuutta ja viheliäisyyttä, paljon sentähden kuolleita ruumiita haudattavana, mutta ei kenenkään kova kohtalo herättänyt semmoista huomiota kuin Kanttilan emännän, sillä olipa selville saatu, että suurimpana syynä tähän ajattomaan kuolemaan oli miehensä — oman elämänkumppaninsa kylmyys, tylyys ja — viinan himo. — Niin olihan siinä paljon väkeä, osanottavaa väkeä, mutta Kanttilan Anttia, vainajan omaa miestä ei siinä ollut. Hänen mielestään oli saman tekevä, kuinka hänen vaimonsa kuoli ja milloin ja miten tämä haudataan, kylmänä, yhtäkaikkisena oli hän vaan, kuullessansa niistä asioista puhuttavan.
Köyhäin huoneen johtajakin oli myös saapuvilla. Ei kukaan tiennyt paremmin kuin hän vainajan kärsimisiä, sillä hän oli kaikki lapsilta saanut tietää. Hän tahtoi nähdä hänet vielä viimeisen kerran, ja arkku aukastiin. Vainajan kelmettyneet ja lakastuneet kasvot tulivat näkyviin. Hänen silmänsä olivat auki ja lasittuneen näköisinä näyttivät ne tuijottaen tunkevan katseen kovan ajan ja ihmissydänten lävitse. Kyyneleet vyörähtelivät johtajan silmistä, sillä hän ymmärsi mitä tuo hänen mielikuvituksessaan syntynyt vainajan katse merkitsi. Hänestä tuntui siltä kuin vainajan kokoon puristuneet huulet olisivat liikkuneet ja sanoneet: "Älä vie niitä salapolttimoon … minä rukoilen sinua — älä vie niitä jauhoja … luulet sinä minun hyvinkin väkevän olevan … tingihän edes rankkikaan takaisin, että saisin jotakaan sidettä olkien sekaan — — —; voi kuinka kipeästi ja oudosti sydäntäni hiukaisee; en koskaan ole semmoista ennen tuntenut…" Johtajan sydän murtui kokonaan näitä tuntiessaan, ja kyyneleitään salatakseen poistui hän muiden taa.