Nytkin oli ollut suojaisia ilmoja useampia vuorokausia, mutta yöllä oli ollut kova pakkanen ja sentähden oli nyt hyvä jalan kulkiainkin keli.
Hitaasti kävi heikkoin ja näljästä nääntymäisillään olevien kulkijain matka. Lapset olisivat voineet kiiremmästikin kulkea, vaan äidin voimat eivät sitä sallineet. Tien varsilla olevilla sulilla mättäillä levähdeltiin ehtimiseen, että voitaisiin ja jaksettaisiin taasenkin mennä palanen matkaa eteenpäin. Äiti oli kotoa lähteissä ottanut matkaeväiksi suolanrakeita; niitä hän imeskeli levähdellessään, päivitellen voimattomuuttansa ja sydän-alaansa.
Näin tavoin oli taivalta kuljettu kolme neljättä-osaa penikulmaa. Siinä oli kolme tienhaaraa, joista yksi vei yhteen, toinen toiseen kyläkuntaan. Tiheän kuusimetsän vuoksi oli siinä paljon sulia paikkoja. Siihen istui matkue taaskin levähtämään. Äiti pani nytkin suolarakeita suuhunsa ja kytkähti mättäälle maata.
"Voi kuinka kipeästi ja oudosti sydäntäni hiukaisee; en koskaan ole semmoista ennen tuntenut", päivitteli hän.
Kun luultiin tarpeeksi levähtäneensä, alettiin hankkia matkaan lähtöä. Mutta kun äidin piti nousta mättäältä, ei hän voinutkaan. Lapset koettivat nostaa häntä ylös, mutta hänen polvensa olivat veltot ja hermottomat, ne eivät kannattaneet häntä, ja raukeana vaipui hän takasin mättäälle.
Lapset käsittivät, ettei äidin asiat ole oikein. He rupesivat yhteen ääneen itkemään ja itkun seasta kuului yhtenään: "Äiti, äiti!"
"Mene sinä, Eeva, kylään apua hakemaan … en minä enään voi tästä päästä mihinkään … käy niin pian, kun voit … sano, että tulevat hevosella… Sydämeni on niin kipeä…" sanoi vaimo vanhimmalle, kaksitoista vuotiaalle tyttärellensä.
Itkussa suin lähti tyttö menemään kylää kohden, niin kiireesti kuin suinkin voi. Siitä oli vielä matkaa kylään neljäsosa penikulmaa. Se ei ollut vähäväkiseltä ja näljän näännyttämältä tytöltä juuri niin pian kuljettu. Kun hän vihdoinkin pääsi perille, oli hän itkusta ja uupumuksesta niin tukehduksissaan, ett'ei hän ollut voida sanaa suustansa saada.
"Äi-äiti jäi tu-tuonne teitten haaroihin. Hän ei jaksanut kä-kävellä … kyllä kai hän ku-kuolee… Äiti käski minun tu-tulla a-apua pyy-pyytämään", sai tyttö itkunsa seasta viimein änkytetyksi, vastaukseksi ihmisien ahkeroihin utelemisiin ja kyselemisiin.
Kiireen kynttä pantiin hevonen aisoihin. Peitteitä otettiin mukaan, vieläpä pullollinen maitoakin, että voitaisiin uupuneelle antaa jotakin virvotusta. Näin varustettuina lähti pari miestä rientämään paikalle niin paljon kuin vaan eteensä pääsivät. Eeva-tyttö oli niin uupunut ja rauvennut, ett'ei hän voinut silmiään raottaa; hän ei siis kyennyt mukaan lähtemään, eikäpä häntä tarvittukaan, sillä olihan äidin uupumisen paikka jokaiselle tuttu.