Sillä välin laitti vapiseva äiti vaateriepuja lastensa päälle.
"Lähde sinä hevosella meitä viemään", sanoi vaimo miehellensä.
"Menkää jalkaisin".
"Minä en jaksa mennä tämän penikulmasen taipaleen poikki, sen tunnen selvästi … sinä et tiedä kuinka heikko ja nääntynyt minä olen … ja entä lapset, kuinka heidän voimansa riittävät?" selitti vaimo.
"Hevonen ei jouda", vastasi mies.
"Lähdehän edes puolimatkaankaan asti saattamaan", pyyteli vaimo.
"En; minä tarvitsen hevosta; menkää jalkasin", sanoi mies kylmästi.
"Lähdetään, lapset, pois kovan isän kodista. Hänen ei käy yhtään sääliksi, vaikka näkisi meidät paikalle nääntyvän… Kova on aika, mutta kovempi on hän, jota minun miehekseni ja teidän isäksenne kutsutaan… Jumala meitä armahtakoon, sillä ei suinkaan isästä ole apua", sanoi vaimo vapisevalla äänellä, ja samassa lähtivät he horjuen kävellä hitustelemaan kylää kohden.
Mies seisoi porrasten edessä ja katsoa öllötti heidän jälkeensä niin kauvan kuin he peittyivät metsän varjoon.
Nyt oli jo niin kevät, että sulia pälviä oli tiheimmissä metsissä puitten juurilla, semminkin kuusien. Suojaisimpina päivinä oli lumi mätänä ja silloin oli metsäteillä huono kulku. Mutta väliin tuli viikkokausia kestäviä pakkasia, vieläpä lumipyryjäkin.