"Eipä kummakaan, jos olenkin laiha ja valju. Seitsemän viikkoa olen maannut tautivuoteella, taistellen elämän ja kuoleman välillä! ei ole pitkä aika siitä, kun jätin tautivuoteen", sanoi johtaja murtunein mielin.
"Sepä on ikävä asia, mutta kuka oli sairautenne aikana johtamassa köyhäin hoitoa täällä?" kysyt kuvernööri kiihkeästi.
"Minulla oli kahdenkymmenen kahden vuoden ikäinen poika, harteva ja roteva. Hän oli ainoa vanhuuteni tuki ja turva; hänestä toivoin paljon. Hän se tuli minun siaani, kun minä sairastuin. Viisi viikkoa hoiti hän toimella tätä viheliäistä pesää, mutta kuudennen lopulla sairastui hänkin. Hänen kuuma, nuori verensä ei kestänyt taudin rautaista voimaa, ja ei ollut vielä kulunut hänen sairastumisestansa täyteen kahta viikkoa, kun hän jo makasi kylmänä laudalla. Se oli juuri silloin kuin minä nousin sairasvuoteeltani, ja ensimäisenä työnäni oli, että saattaa ainoa tukeni, turvani ja toivoni maan mustiin multiin… Kovalta tuntui, herra kuvernööri. — Uskoni on se, että hän eläisi tänäkin päivänä, ellei hän olisi joutunut tähän surman pesään … itsestäni en pidä lukua", selitti johtaja.
Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja hän kääntyi selin, kuvernööriin, salataksensa niitä. Samoinpa kävi kuvernöörinkin, sillä hänkin pyyhki ehtimiseen silmiänsä.
"Minä surkuttelen teidän kovaa onneanne. Mutta älkäämme niin ajatelko, että tämä on ainoa surman paikka; kuolema saattaa meidät tavata missä tahansa", sanoi vihdoin kuvernööri.
"Kyllä niinkin on, herra kuvernööri… Me olemme aina Jumalan kädessä, ja Häneltä se kaikki tulee. Mutta vaikuttaapa tilaisuuskin usein arvaamattoman paljon… M——n kunnassa ei ole kuollut puoltakaan vertaa ihmisiä kuin muualla, mutta he olivatkin uppiniskaisia, eivätkä perustaneet mitään köyhäin huonetta… Haluaako herra kuvernööri lähteä meidän viimeisiä sairaita katsomaan?" puheli johtaja.
Kuvernööri ymmärsi johtajan viittauksen. Ei ollut häneltä salassa, ett'ei M——n kunta ollut totellut käskyä, eikä laittanut köyhäin huonetta. Köyhänsä olivat he jakaneet piireihin ja taloihin, ja siellä kokeneet hoitaa heitä parhaan taitonsa mukaan. Heidän köyhistänsä ei kuollut kuin hyvin pieni määrä, jota vastaan hallituksen toimesta asetetut köyhäin huoneet tulivat kauheiksi kalmistoiksi, niihin kun kaikki sairaat ja nälkääkärsivät ahdattiin yhteen kokoon.
"Älkäämme siitä enään puhuko. Ihmisen parasta tarkoittavatkin toimet voivat välistä käydä päinvastoin kuin tarkoitus oli. — — Minä en tahdo nähdä sairaitanne, sillä minä uskon, että te hoidatte niitä paremmasti kuin minä voisinkaan. — Koettakaamme vielä miehissä pyrkiä eteen päin, ja toivokaamme aikain paranevan, sillä Jumala ei ole meitä vielä kaikenni hyljännyt. — Minulle tulee toiset tuumat ja huolet. Maa alkaa tulla valmiiksi kylvölle ja siementä ei ole … minun pitää niitä hankkia… Oletteko mitään vailla —? niin, olettehan paljonkin. — — — Tässä on vähän rahaa… Ostakaa sillä lihaa viheriä-ruokanne höystöksi. — — Hyvästi! Minun täytyy mennä … kiireiset toimet kutsuvat minua", sanoi kuvernööri, ja pisti parisataa markkaa johtajan kouraan.
Juuri samassa tuokiossa tuli ruohojen keruussa olleet köyhäin huoneen hoidossa olevat samaan huoneesen, missä kuvernööri ja johtaja olivat. Jokaisella heistä oli pieni kori, johon itsekukin oli saaliinsa koonnut. Ujostellen ja hämmästellen seisahtuivat he ovenpuoleen ja laskivat korinsa lattialle.
"No, kuinka nyt on, onko vähän paremmasti, vai kuinka?" kysyi kuvernööri, astellen heidän luokseen.