"Ei, herra kuvernööri", alkoi johtaja. "Sen suurempaa apua emme ole saaneet ihmisiltä kuin mitä herra kuvernööri on tänne lähettänyt, ja se ei ole tämmöisenä aikana suinkaan liian suureksi arvattava. Kunta ei ole myös voinut sen anteliaammaksi tulla, sillä se on oman elämisensä uhalla antanut köyhäin hoidon avuksi kaiken sen, mitä sillä annettavissa on ollut, Jumalalta on tämä rangaistus kansallemme tullut ja Häneltä se apukin tulee. — Ennenkuin akkunat avattiin terveitten ja sairasten huoneista, oli silloin vielä kolmetoista sairasta. Terveiden osastossa tuli yhä uusia sairaita, jotka täytyi muuttaa sairasten puolelle ja toisia kuoli ehtimiseen. Kun Jumala antoi lämpymät ilmat, aukasin minä akkunat ja sen erän perästä ei ole täällä kuollut ainoatakaan henkilöä. Kolmestatoista sairaasta on kymmenen parannut ja noussut ylös. Horjuvia ja kalpeita he tosin kyllä vielä ovat, mutta kuitenkin ovat he jo useana päivänä kyenneet käymään ulkona hengittämässä vielä puhtaampaa ja raittiimpaa ilmaa, ja tämä näyttää tekevän heille hyvää. — … Niin, ja sittemmin ei ole yhtään sairasta ilmestynyt terveitten puolella… Kolme sairasta on vielä entisestään, mutta hekin ovat paranemaan päin… — — Ruumisarkkuja ei ole tehty enään pariin viikkoon, ja jäipä meille noita työhuoneemme tuotteita seitsemän kappaletta liikaakin; ne eivät saaneet enään sisällensä mitään näljän ja taudin kalvamaa luurankoa, ja nyt ne ovat meillä tarpeettomina konikaluina. — Ja ilman sitä, onh…"
"Suokaa anteeksi, mutta enhän minä näe monta henkeäkään teidän köyhäin huoneessanne; ovatko he jo niin supi kuolleet?" kysyi kuvernööri keskeyttäen.
"Kylläpä niitä on kuollutkin, mutta onpa toisia aina yllin kyllin tullut siaan; eipä heistä puutetta, ja ei heitä ole talossamme nykyään vähempää kuin ennenkään", selitti johtaja.
"Missä he sitten ovat, kun ei heitä täällä näy?"
"Silmätkää tuonne, herra kuvernööri", sanoi johtaja, viitaten kädellänsä avonaiseen akkunaan.
Avara näköala oli siitä nähtävänä. Silmän kantama oli siinä muhevaa peltoa, mikä osa sänkenä, mikä rukiin laihona ja mahona. Nuoria ja vanhoja horjuvia haamuja käyskenteli siellä täällä avaralla vainiolla, tavasta kyykistyen tahi istuen johonkin paikkaan tai pellonpientareelle; he näyttivät kainalossaan kantavan jotakin, jota ei etäisyyden vuoksi voinut eroittaa.
"Minä ymmärrän — — mitä he tuolla tekevät?" sanoi kuvernööri.
"Niin … Mitäkö he tekevät…? Sitäpä minä äsken yritin tekemään, että selittämään… Onpa Jumala meille muutakin hyvää jo antanut, ei vaan lämpymän ilmansa. Kaikenlaiset kasvit jo pilkistelevät esiin ja niissä on suurin elämän toivomme. Viikon päivät on jo poimittu noita pikkusia ruohoja, ja niitä ovat he nytkin kokoilemassa. Nokkosen ja suolaheinän taimet pidetään parhaimpina, mutta onpa pitänyt välisti ottaa muitakin ruohoja lisäksi; on koetettu ottaa rukiin laihoakin, mutta niitä pidämme liian imelinä. Ne hakkaamme hienoksi ja panemme pataan kiehumaan. Kun siihen on sekaan panna lihan kipene, taikkapa vaan särjetyitä luita, maito- tahi piimätilkka ja hitunen suurusta, tahi niin näin — miten varat milloinkin myöten antavat, niin siitä saamme hyvän ja voimakkaan ruo'an … onpa se toista kuin olki- ja peuransammal-velli — — sittenhän ne sairaatkin rupesivat virkistymään … eihän se ilma yksistänsä olisi voinut niitä hengissä pitää. — — Herra kuvernööri! Kyllä me nyt jo hengissä pysymme… Niin ja — näin olen tehnyt — nyt saatte rangaista minua miten tahdotte … minä olen paljon kärsinyt ja olen valmis kärsimään kaikkea", selitti johtaja ja hänen äänensä värähteli.
Osan-ottavasti oli kuvernööri kuunnellut johtajan puhetta ja selityksiä. Totisena, vakaisena asteli hän johtajan luo, ja otti hänen kädestänsä kiinni.
"Ystäväni!" sanoi hän. "Teillä on paljon enemmän elämänkokemusta kuin minulla. Ehtimiseen pakkaudun minä nurkumaan teidän töitänne ja toimianne, vaikka ymmärrän niitä vaan pintapuolisesti; suokaa se minulle anteeksi. Tehkää ja toimikaa tässä kipeässä asiassa kuten parhaiten taidatte, eikä kukaan tule teitä enään koskaan moittimaan. — — — Mutta mitä näen minä nyt? Olettehan itsekin laiha ja kalpea kuin varjo; ette yhtään härevämpi kuin hoidettavannekaan — nyt vasta huomaan sen; — mistä tämä?"