Puutoksissa ja kaikessa elämän kurjuudessa kasvaneet lapset olivat niinkuin puusta pudonneita tässä uudessa elämän käänteessä. He olivat käsittäneet elämän olevankin vaan tuommoista taistelua vilun, näljän ja niistä seuranneen kuoleman kanssa, ja olevan satunnaista onnenkauppaa, jos joku noiden hirmuisien vihollisien käsistä elävänä pääsi, alkamaan taas uutta toivotonta taistelua. Eipä kummakaan, jos he pikku ymmärryksillänsä elämän semmoiseksi kurjuudeksi käsittivät, sillä olihan heidän elämänsä aamu, siitä saakka kuin he muistivat, ollut kurjuuden, elämän ja kuoleman kanssa taistelemista.
Kuinka paljon toisenlaiseksi oli heidän elämänsä nyt muuttunut. Heillä oli nyt hyvää, maukasta ja voimakasta ruokaa yllin kyllin, eikä heidän tarvinnut peljätä sen loppumista. Puhtaat, terveet, lämpymät vaatteet, ehyet jalkineet, lämmin huone ja pehmeä, siisti vuode täydensi vielä heidän elämänsä mukavuutta, ja tämä oli heistä niin kummallista, etteivät he luulleet semmoista mukavuutta maailmassa löytyvänkään.
Kaaralan talon isäntäväellä ei ollut kuin kolme lasta, yksi poika ja kaksi tytärtä. Tyttäret, Kaisa ja Maija, olivat samanaikaisia kuin Kanttilan tyttäretkin, mutta Antti poika oli vähän nuorempi heitä. Talon isäntäväki piti noita orpoja ruotilaisia niinkuin omina lapsinaan. Omat lapsensa olivat he kasvattaneet Jumalan pelvossa ja opettaneet heitä käyttämään itsensä siveästi ja rehellisesti kaikkia ihmisiä kohtaan. Tämän, ja osaksi hiljaisen ja siivon luontonsakin vuoksi, olivatkin Kaaralan lapset aina mainitut paikkakunnassa hyvänsävyisyydestänsä.
Heti kun Kanttilan tyttäret olivat taloon tulleet, neuvoivat isäntä ja emäntä lapsiaan, että heidän tulee pitää noita köyhiä ja orpoja tyttöraukkoja niinkuin omia sisariaan, eikä missään tapauksessa sättiä ja sortaa heitä köyhyydellä tahi muulla sopimattomalla tavalla raskauttaa heidän mieltänsä. Noita hyväntapaisia lapsia ei tarvinnut kahdesti kehoittaa, sillä kaikissa kohdissa kohtelivat he Eevaa ja Leenaa kaikella ystävyydellä ja veljellisyydellä, eikä heidän välissään kuulunut koskaan harkkasanaa.
Sekä talon tytöille että noille uusille sisaruksille laitettiin samankaltaiset pukimet ja vaatteet, niin ettei heistä siinäkään suhteessa ollut toinen toistaan kummempi. Vanhemmat katselivat lasten hyvää sopua sydämellisellä ilolla. He toimittivat tytöille kulloinkin yhtäläistä työtä ja emäntä opetti ja neuvoi heitä itsekussakin työlaadussa. Tämä vaikutti tyttöihin sangen terveellisesti, sillä sentautta tuli työ ikäänkuin kilpaillen tehdyksi. Tällä tavalla tottuivat he jo aikaisin tekemään kaikki työnsä ja askareensa kunnollisesti ja joutuisasti.
Kanttilan tyttäret rakastivat kasvatusvanhempiansa, niinkuin lapset hyviä vanhempiaan rakastavat. He olivat kuuliaisia ja nöyriä, ja kokivat kaikissa askareissaan, toimissaan ja töissään noudattaa heidän mieltänsä. Tämä lujensi yhä vaan niitä rakkauden siteitä, mitkä alkupäästä olivat kasvatusvanhempia ja lapsia yhteen sitoneet. — Kaikkien noiden suotuisien olojen tähden eivät lapset ensinkään huomanneet syövänsä armoleipää.
Näin hyvän hoidon ja kohtelun vuoksi kasosivat ja hyötyivät Kanttilan tyttäret ihmeellisen rohkeasti. Verevinä ja täyteläisinä kasosivat he ja jo aikaisin huomattiin, että heistä ajan pitkään muodostuu paikkakunnan ihanimmat immet. Olipa niinkuin kaksi metsäruusua olisi poimittu karulta kankahalta ja sitten istutettu multavaan, vahvaan ja voimalliseen maahan, jossa ne sitten hyötyneinä olisivat kaikki muut voittaneet kauneudessa.
Kaarala oli vierasvarainen talo ja sentähden kävi siinä paljon vieraita. Olipa vieras, outo, ensikertalainen tahi talon vanha tuttava, herätti hänen huomiotaan noiden orposisarusten kaino, hiljainen ja kumminkin ujostelematon käytös sekä heidän aikaisin kehittynyt kauneutensa. Vieraina kävi usein herrasväkeäkin ja oudoille sai talon väki tehdä selityksiä tyttöjen synty- ja sukuperästä ja antaa vastauksia senkin seitsemänlaisiin kysymyksiin ja utelemisiin, joita vieraat noiden tyttöjen vuoksi heille tekivät, sillä yleiseen oli tietona, että he olivat orpoja. Elatusvanhemmat antoivat ilolla noita selityksiä, sillä olivatpa he mielessään hieman ylpeitä siitä, kun heidän kasvattinsa herättivät niin yleistä huomiota, joten heidän huolellinen kasvatuksensa tuli myös samassa huomatuksi.
Tällä tavalla oli aika kulunut niin, että nuot kolme vuotta olivat kuluneet, joksi ajaksi Kanttilan sisarukset olivat Kaaralaan sioitetut. Tytöt tunsivat sydämessään sanomatonta surua ja kaihoa, tietäessään, että heidän on nyt eroaminen perheestä, jonka jokainen jäsen on heitä niin suurella rakkaudella ja ihmisyydellä kohdellut. Monta itkua itkivät sisarukset muilta salaa ennen tuota peljättyä eropäivää.
Olipa niin, että pruustinna tuli käymään Kaaralassa ennen eropäivää. Hän tuli tiedustelemaan, saisiko hän Kanttilan vanhimman tyttären sisupii'akseen, sillä hän oli juuri semmoista vailla ja hän oli mieltynyt Eevaan hänen hiljaisen luontonsa, siisteytensä, kätevyytensä ja soman käytöksensä tähden. Hän kyseli talon emännältä sisarusten sisällistä luonnetta jokapäiväisessä elämässä, heidän kotitapojansa ja työkykyään; hän tahtoi saada heistä tarkat tiedot, koska ulkonaiset merkit useinkin pettävät. Emäntä, ollen rehellinen ihminen, ei ollut löytää kyllin sanoja ylistääkseen kasvattiensa rehellisyyttä, hyväsävyisyyttä, lempeämielisyyttä ja altista palvelevaisuutta. Pruustinna oli hyvin tyytyväinen emännän selityksiin, sillä hän uskoi hänen totta puhuvan.