Pruustinna kutsutti sisarukset luoksensa ja he tulivat molemmin. He olivat jotenkin ujon ja hätääntyneen näköisiä, sillä eipä he vielä koskaan ennen olleet kutsutut yhdenkään herrassäätyisen eteen.
"Lapsi rukat! Olette turvattomat, isättömät, äidittömät. Teidän olo-aikanne tässä talossa nyt loppuu ja teidän tulee tästä edespäin hankkia itse leipänne. Tarvitsen sisäpiikaa ja semmoiseksi ottaisin sinut, Eeva, jos vaan suostut meille tulemaan", sanoi pruustinna.
Pruustinnan puhe vaikutti sisaruksiin kuin salaman isku. He olivat kyllä tienneet, että heidän olo-aikansa Kaaralassa on nyt loppuun kulunut ja olivat sureneet sitä. Tuo tunto ja tieto oli heillä ollut ikäänkuin vaistomaisena aavistuksena, mutta nyt oli se todellisuutena heidän eteensä julki tuotu. Voi kuinka turvattomia ja onnettomia he nyt tunsivat olevansa. Heidän täytyi erota siitä, jota he olivat oppineet kotinansa pitämään, erota niistä, jotka heillä olivat vanhempien siassa olleet ja jotka heitä olivat kaikella isällisellä ja äidillisellä lemmellä ja huolella kasvattaneet. Erota kasvin sisaristaan ja veljestään, jotka ovat niin verrallisesti heitä kohdelleet, eivätkä ole ainuttakaan kertaa heitä sättineet köyhyydellä ja halvalla sukuperällä.
Näitä ajatellessaan ja tuntiessaan, eivät he voineet sanoa ainuttakaan sanaa pruustinnalle vastaukseksi; korvia myöden punastuneina seisoivat he vaan vapisevin polvin mykkinä hänen edessään.
"No, mitä Eeva arvelee asiasta? Vastaa nyt minulle", kehoitti pruustinna.
Eeva sioitteli jalkojaan, koki yskähdellä ja ruveta jotakin sanomaan, mutta ei vaan saanut sanaa suustansa.
"Minä en voi erota Eevasta", änkytti nuorempi sisar vastaukseksi, sillä hän oli saanut senverran rohkeutta.
"No mutta ymmärrättehän sen, ettei voi olla mahdollista koko elämänne aika yhdessä pysyä; monenhan täytyy erota jo aikaisin veljistänsä, sisaristansa ja muista omaisistaan", sanoi heidän kasvatti-äitinsä.
"Kaikilla muilla on aina jotakin turvaa, meillä vaan toisemme. Mihin minä joutuisin, kun Eeva saisi paikan ja minä jäisin yksin turvattomaksi avaraan maailmaan?" sanoi Leena ja pillahti itkemään.
"Älä nyt kovin sure. Me ymmärrämme vielä toisiamme väärin. Me olemme aikoneetkin toisen teistä pitää edelleenkin tykönämme, mutta molempia emme tarvitse. Eeva saisi nyt hyvän palveluspaikan ja sinä saisit jäädä meille; eikä sinun nyt enään tarvitse ilman palkatta olla, sillä me maksamme palkan kohtuuden mukaan. Aivan likellehän tulisitte toisianne ja olisitte tilaisuudessa tapaamaan toisianne, milloin vaan haluaisitte. Mitäs tästä ajattelet, Leena?" sanoi emäntä.