"Älä nyt noin kovin pelkää, kaunis impi!" sanoi Risto imarrellen.
"Jätä minut rauhaan!" sanoi Eeva värisevin äänin ja pyrki palausmatkalle.
"Ei, ei… Älä nyt ole noin hätäinen ja epäkohtelias… Kuule nyt toki minua, minulla on tärkeätä sanottavaa", sanoi Risto ja esteli häntä lähtemästä.
"Päästä minut, Risto, mitä ne ihmiset…?" hätäili Eeva.
"Hetkinen vaan … kuule nyt minua … minä rakastan sinua, rakastan kuollakseni … olen jo kauvan rakastanut", sanoi Risto kiihkoisesti.
"Älä pilkkaa köyhää orpoa … on orpo raukallakin kunniantuntoa", sanoi
Eeva hämmästyksissään.
"Minä en pilkkaa, minä puhun täyttä totta… Tahdotkos tulla omakseni?"
"Semmoisia saat puhua vertaisillesi … orpo, köyhä ja oppimaton tyttö ei sovi sinun rinnallesi", sanoi Eeva ujosti.
"Oi älä niin sano, sillä minä olen vakuutettu, että sinä tulisit olemaan asemasi, tulevan säätysi ja kumppanisi vertainen", sanoi Risto innostuksissaan ja tarttui kiinni tyttöön, joka hiljalleen vetäysi hänestä edemmäksi.
Epätoivon vimmalla riuhtasi Eeva itsensä irti ja lähti juoksemaan häätaloa kohden. Hän juoksi niin paljon kuin jaksoi ja se kauhistus, minkä hän tunsi sydämessään, antoi hänelle voimaa. Tuliko Risto hänen perässään tahi ei, sitä ei hän joutanut katsomaan; hän juoksi vaan niinkuin tappaja olisi ollut takana. Risto ei lähtenyt hänen jälkeensä, eikä hän olisi siihen kyennytkään, sillä kauhea hämmästys oli hänet saavuttanut.