"Kas niin, kaunis kultaseni! Nyt et enään lähdekään minun luotani hyppyyn, ihmisiä kuoliaaksi peljättämään … nyt pysytkin koreasti luonani", sanoi sulho morsiamelleen, taputellen häntä poskelle ja kiertäen kätensä hänen kaulaansa.
Leena sisar hymyili tuon nähtyänsä ja kuultuansa, ja morsian hymyili … kummako se, sillä olihan hän nyt niin onnellinen.
Niinhän se on: häät ovat ja harvoin niissä mitään erin-omaisia tapahtuu, varsinkaan jos kaikki asiat ovat luomallaan; näissä häissä ne ainakin niin olivat, eikä niistä siis ole mitään erinäistä kerrottavaa. Tyytyväisinä vaan vieraat erkanivat häiden loputtua toisistaan, kätellen ja kostellen moneen kertaan sekä isäntäväen että suhjot ja morsiamet. Mutta ennenkun hääväki lähti talosta, pyysi kirkkoherra heitä hetkeksi seisahtumaan. Kun se oli tapahtunut, piti hän sydäntä liikuttavan puheen, jossa hän kehoitti kaikkia rakastamaan toinen toistansa ja anteeksi antamaan, jos joku toistansa vastaan rikkoo, ja niin rakkauden lakia täyttämään. Erittäinkin nuoria parikuntia kehoitti hän toinen toisensa kuormaa kantamaan, eikä pyrkimään toistensa herraksi ja yksin-omaiseksi valtiaaksi ja käskijäksi. Hän kehoitti heitä rakastamaan toinen toistansa ja kunnioittamaan kumppaniaan enemmän kuin itseään, eikä hakemaan vikoja toisesta, vaan enemmän omasta itsestään, siveyden hengellä nuhtelemaan ja muistuttamaan, jos toinen johonkin vikaan tulisi, eikä vihalla ja kiukulla, kuten usein tapana on. Monta muuta neuvoa ja johdantoa lausui kirkkoherra ja puheen loputtua meni itsekukin kotiinsa, tyytyväisinä sekä häihin että kirkkoherran puheesen.
* * * * *
Onnellisina elivät nyt Risto ja Eeva omassa kodissaan. Heillä kävi usein tuttavia vieraina ja silloin pidettiin hauskaa ja iloista elämää. Kun talon isäntä ja emäntä olivat nuoria, ja viettivät lempi-aikaansa, olivat he aina molemmin vierasten kanssa seurustelemassa. Risto piti paljon kauniista vaimostansa, jopa niin paljon, että se näytti monen mielestä liikanaiselta. Hän olisi tahtonut vaimonsa aina istumaan polvellansa tahi alinomaan vierellänsä, jossa hän alituisesti näppi, taputteli, halaili ja suuteli häntä. Vaimo ollen kaino, siveä ja häveliäs, ei näyttänyt hyväksyvän niin julkeaa käytöstä ja useinkin näytti hän selvää vastenmielisyyttä semmoisissa tapauksissa. Vaikka joukossa oli niitäkin, jotka pitivät tarpeettomana Riston julkiset rakkauden osoitukset vaimoansa kohtaan, ihmettelivät toiset sitä rakkauden voimaa, mikä Ristossa oli joka aika nähtävänä; näyttipä siltä kuin ei hän olisi tullut hetkeäkään aikaan, ellei hänen vaimonsa ollut aina näköisällä.
Semmoisenaan kului aika. Elämä toi hitaasti, mutta varmasti heidän eteensä uusia näkökohtia, uusia velvollisuuksia ja ne vaativat uusia elämän tapoja. Nämät tulivat niin hiljalleen ja vähitellen, että he tuskin huomasivat niiden tuloa, mutta ne tulivat kuitenkin. Lempi-ajan suruton, murheeton, riehahteleva, lemmestä hehkuva ja lehahteleva elämä ei enään sopinut, sillä elämä oli kääntynyt sille kannalle, että se vaati ryhtymään tositoimiin.
Oltiin jo niin pitkällä, että Ristolle ja Eevalle oli syntynyt terve, kaunis poika, pikku Anton. Tämä tapaus muutti elämän aivan toiselle kannalle. Pikku Anton vaati niin paljon huolta ja hoitoa. Hän kahlehti ja valloitti kaikki äidin työt ja toimet, niin ettei hän paljon mihinkään muualle joutanut. Vieläpä pikku Anton anasti suurimman osan äidin lemmestäkin, sillä hän oli hyvin vaatelijas. Jos ei hän mielin määrin sitä saanut, itkeä rämästi hän niin että seinät tärisivät. Tämä häiritsi isän työtä ja unta, niin ettei hän saanut tavasta moneen yöhön peräkkäin levollisesti nukkua, kärkäs kun oli vähimmästäkin rapsauksesta heräämään. Työnteosta kirjoituspöydän ääressä ei tullut mitään, sillä lapsen pieninkin kirahteleminen ja äännähteleminen häiritsi häntä ja ajatusvoima tuntui veltolta ja väsyneeltä.
Kaiken tämän tähden rupesi hänestä elämä vähitellen tuntumaan hyvin ilottomalta. Noita alinomaisia vieraskäyntejäkään ja hupaisia iltamia ei voinut nyt toimeen panna kuten ennen ja siihenkin oli pikku Anton syypää, koskapahan hän oli anastanut kaiken vallan, eikä suinkaan hyväksynyt minkäänlaista melua olipa se sitten kuinka hyvää, iloista ja hupaista muiden mielestä tahansa.
Avioliittoa rupesi Risto tästäpuoleen katsomaan kaikenni toiselta kannalta kuin ennen. Kevytmielinen ja huikentelevainen luonteeltaan ollen, oli hän käsittänyt avioliiton intoisten ajatustensa kannalta, eikä ottanut ensinkään lukuun sen vakavia puolia ja niitä velvollisuuksia, jotka avioliittoa seuraa. Tämän tähden rupesi hän vähitellen tuntemaan, että hän on nyt entisen riehakan vapautensa menettänyt ja antanut itsensä kahlehtia sangen ikävään asemaan, josta ei ollut mitään mahdollista poispääsöä. Hän kuvitteli mielessään omia vaivojaan, omaa rauhattomuuttaan, levottomuuttaan ja vankeuttaan, kuinka sietämätön ja tuskaloinen se nyt jo oli. Mutta vaimonsa uhraavaista levottomuutta, valvomista ja vaivoja ei hän huomannut minkään arvoisiksi omansa rinnalla, vaikka tämä yöt ja päivät melkein läpeensä sai valvoa pikku Antonin kätkyen vieressä, hoitelemassa ja vaalimassa häntä; levollisesta unesta ei ollut monesti kysymystäkään; kun hän sai joskus vähänkään uinahtaa niinkuin lintu oksalla, oli siinä jo kylläksi.
Kun vaimo näin yhtenään oli lastansa hoitamassa, ei hänellä ollutkaan aikaa paljon muihin toimiin; ainoastaan kilpakiireeltä toimitteli hän joskus tärkeimpiä taloudellisia asioita. Tämän tähden ei hän joutanut miehensäkään parissa oleskelemaan, semminkään kun ei tämän ensinkään haluttanut lapsikamarissa oleskella; ainoastaan joskus pistäysi hän siellä niinkuin kissa kuumassa uunissa. Tämäkin seikka oli omiansa synkistyttämään Riston nykyistä mielentilaa. Vaimo huomasi tämän kyllä, mutta hän otaksui miehensä vähäpuheisuuden ja synkemmän elämän tavan tulevan siitä, kun heille yhteisesti oli tullut uusia huolia, jotka heidän elämänsä olivat kääntäneet toiselle kannalle.