Pikku Anton vaurastui niin paljon, ettei äidin tarvinnut enään olla myötäänsä lapsikamarissa. Innolla käytti hän kaiken aikansa, minkä hän sai lapsen tyköä poissa olla, taloudellisiin puuhiin ja järjestelemisiin, jotka hänen mielestänsä eivät olleet niinkuin niiden olla olisi pitänyt; hän tahtoi, näette, saada elämän yhtä hupaiseksi kuin ennenkin, poistaaksensa miehensä synkkämielisyyden. Kaikissa koki hän olla miehellensä mieliksi ja saatuansa häneltä pienemmänkään vihjauksen, riensi hän kohta hänen tahtoansa täyttämään. Usein otti hän lapsen syliinsä ja meni sen kanssa miehensä viereen istumaan. Siinä näytteli ja esitteli hän tuota kaunista ja tervettä lasta isällensä, puheli heille molemmille viatointa lemmen kieltä, saadaksensa lapsen viihdytetyksi ja isän ilahutetuksi.
Näennäisesti rupesikin mies uudesti elpymään ja elämä näytti tulevan entiselleen. Vieraita kutsuttiin taasenkin taloon kuten ennenkin ja seuraelämää koetettiin saada elpymään niin hauskaksi kuin ennenkin. Kuitenkin näki vaimon tarkka silmä, ettei hänen miehensä ole entisen lainen, vaan hän koettaa jotakin peittää jonkunmoisen teeskennellyn naamarin alle.
"Kuule nyt, Risto! Mikä sinua vaivaa? — — Puhu nyt toki kerrankaan vapaasti ja avomielisesti … sinä et ole niinkuin ennen … ikäväksihän näin ollen aika tulee", sanoi vaimo eräänä kertana, kuu hän Riston kanssa oli kahdenkesken.
"Minkälainen minä sitten mielestäsi olen?" kysyi Risto synkästi.
"Sinä et ole enään semmoinen kuin ennen, niin avosydäminen ja iloinen. Sinä olet tullut vähäpuheiseksi ja synkäksi kuin hauta … oikein minua peljättää … voithan sanoa minulle, mikä sinua vaivaa", sanoi vaimo.
"Eihän minua mikään vaivaa", sanoi Risto teeskennellen.
"Niin, kunpa sinä olisit avosydämisempi, että puhuisit minulle huolesi, niin minä koettaisin kaikkeni tehdä sinun hyväksesi ja ehkä siten saisin sinun surusi poistetuksi, jota nyt turhaan koetat peitellä ja salata", sanoi vaimo.
"Jos minua joku vaivaisi, niin se ei ole sinun autettavanasi, mutta eihän minua mikään vaivaakaan; sinä luuloittelet vaan", sanoi mies.
"Jospa se niin olisi, mutta niin ei se ole; sinä koetat vaan minua pettää", sanoi vaimo huo'aten.
Semmoisena ulkokullattuna ja teeskenneltynä pysyi elämä jonkun aikaa, eikä se näyttänyt paranevan eikä pahenevan. Vaikka semmoinen näennäinen levollisuus valliisi aviopuolisoiden kesken, ettei vieraan silmäkään heidän välillänsä mitään erinomaisempaa huomannut, oli kuitenkin heidän keskinäisessä elämässään semmoinen raskas ja painava tunne, joka oli niinkuin joku ennustus myrskyn edellä. Tämä teki vaimon elämän tuiki raskaaksi ja sietämättömäksi ja tätä lisäsi vielä paljon se salaperäisyys, kun ei hän tiennyt tämän tukaluuden syytä ja juuria.