Eräänä kertana oli taas talossa vieraita. Niiden joukossa oli eräs rouva, joka vieraasta paikkakunnasta oli tullut tervehtimään pitäjässä olevia sukulaisiansa ja nyt muiden kanssa tullut heille. Hän ei ensinkään tiennyt talon rouvan nuoruuden aikaisia elämän vaiheita, eikä hänen sukuperäänsä, ihmetteli vaan hänen sievyyttänsä Ja kauneuttansa.
Ristolla oli perimänsä piano. Tämä oli aina hänen huoneessansa, vaikkei talossa ollut ketään, joka olisi voinut sillä soittaa. Mutta kun semmoisia vieraita oli talossa, jotka siihen kykenivät, soitettiin sillä ajan ratoksi ja seura-elämän virkistykseksi.
Pappilan entinen Hilja oli hyvä pianon soittaja ja hän se useinkin sai hauskuttaa seuraa soitollansa. Joku pyysi häntä nytkin istumaan pianon ääreen ja soittamaan joitakaan kappaleita. Kuten ennenkin, myöntyi hän pyyntöön ja pian kaikuivat iloiset sävelet ympäri salia. Siellä istui talon nuori rouvakin, pitäen sylissänsä tervettä ja kaunista pikku Antonia — kuinkas muutoin, sillä olihan hän talon kaunis, nuori ja kaikilta kunnioitettu rouva —. olihan hänellä oikeus ja velvollisuuskin olla vierasten parissa, hupina ja rattona heille.
Kun Hilja oli lakannut soittamasta ja noussut ylös pianon äärestä, sanoi vieras rouva:
"Minä pyytäisin, että talon rouvakin soittaisi jonkun kappaleen, sitä olisi niin hauska kuunnella!"
Risto vaaleni valkeaksi kuin palttina ja Eeva punastui korvia myöden; muutkin vieraat hämmästyivät, sillä jokainen tiesi, ettei Eeva ollut mikään soittoniekka, eikä kukaan sitä häneltä kaivannutkaan.
"Ei … eihän se … hän ei ole tottunut…" änkytti Risto.
"En minä ole tottunut pianoa soittamaan; tässä on minun pianoni", sanoi
Eeva, kohottaen pikku Antonia ja suudellen häntä.
Sen jälteen poistui hän kamariinsa lapsen kanssa.
"Vai niin! Sepä on jotenkin harvinaista tähän maailman aikaan. Minunkin aikanani pidettiin jo kasvatuksesta niin paljon huolta, että parempain ihmisten tyttäret opetettiin pianoa soittamaan. Soitanto on kaunis taide", sanoi rouva Eevan mentyä.