Hyvä oli, ettei Eeva kuullut tuota lauselmaa, mutta sen kuuli — Risto.
Tämän ylimysvaltaisen puheensa päälle, istui rouva itse juhlallisesti pianon ääreen, näyttämään tuota jaloa taidettansa. Hilja hyppäsi hänelle nuotteja hakemaan, mutta rouva sanoi: "En toki ole niin huono soittaja, että nuotteja tarvitseisin, minä soitan aina muististani".
Sitten siiristi hän sormensa molemmissa käsissään niin leveälle, että ne olivat kuin rautaharavan piit. Niitä hän sitten mahtipontisesti ja selkäkenossa rupesi keikuttelemaan ja kallistelemaan pianon näppäimistöllä, topostellen sieltä täältä niitä, vähääkään koskaan soukentamatta sormiensa asemaa. Monen turhan rynnäkön perästä sai hän viimein jotakin kukkuu, kukkuu ja ukko Noan tapasta.
Olisipa ollut paras, ettei semmoisen taidenautinnon edellä olisi ensinkään mokomaa puhetta pidetty.
Jotenkin hämmentyneinä lähtivät vieraat pois.
Talon isäntä lähti vieraita saattamaan. Hän meni Oton kanssa aina hänen kotiinsa saakka. Hän ei palannutkaan kotiinsa, vaan meni sieltä erään velikullan luo, mikä tunnettiin ankaraksi ryyppymieheksi. Hänen tuttavansa ihastui kovin Riston tulosta ja osoittaaksensa oikein tuntuvalla tavalla tuota iloansa, laitti hän heti totia. Vaikka Risto ollutkaan halullinen väkeville juomille, huvitti häntä kuitenkin totipöydän ääressä istuminen tällä kerralla: sen ääressä kului hänen aikansa hupaisammasti kuin kotona. Lasi lasin perästä tehtiin ja siinä kaskutessa kului aika melkein huomaamatta likelle aamua.
Kotiin tultuansa nakkausi Risto pukupäällä sohvan kannelle maata, eikä herännyt ennenkuin likellä puolta päivää. Ylösnoustuansa oli hän vähäpuheisuutensa lisäksi vielä äreäkin. Jos hänen vaimonsa hänelle mitä puhui ja toimitti, sai hän töykeitä ja kärsimättömiä vastauksia; oli niinkuin vaimo olisi, hänen mielestään, tehnyt suuren ja anteeksiantamattoman rikoksen.
Vaimo ei puhunutkaan miehellensä yhtään mitään koko hänen poissaolostansa, koska hän piti sitä sattumuksena. Sentähden koetti hän hyvyydellä ja lempeydellä lauhduttaa ja voittaa miehensä nirppaa ja töykeää luonnetta, mutta huonostipa hän siinä onnistui.
Se asia meni sinänsä, mutta tästäpuoleen oli Riston parempi olla kylässä kuin kotona. Hänen kunniakseen täytyy kuitenkin mainita, ettei hän kylään halunnut väkevien juomien vuoksi, sillä juoppoa ei hänestä tullut koskaan, ei, vaan hänellä oli toiset syyt kylähaluunsa. Tämä kävikin viimein niin ankaraksi, että kuin hän vähänkin sai lomaa virkansa toimilta, oli hän aina kylässä, josta hän useinkin tuli kotiin vasta aamulla.
Arvattava on, miltä tämä vaimolle maistui. Monta unetonta yötä hän vietti ja monta itkua itki. Kun hän huomasi, ettei hän hyvyydellään voinut mitään vaikuttaa, päätti hän jollakin tavalla ottaa selvän tuosta hämärästä ja ikävästä tilasta.