"Kuinka sinä voit noin kotisi, vaimosi ja lapsesi unhottaa, kun et sinä enään yhtään pysy kotona?" sanoi vaimo eräänä kertana miehellensä, kun tämä oli tullut taasenkin aamulla kotiinsa yölliseltä retkeltänsä.
"Voin minä, sillä minulla on kylässä hupaisempi kuin kotona… Nyt sen sait tietää, jota aina olet kärkkynyt. — Onko nyt lysti?" sanoi mies.
"Voi rakas Risto! Mitä minä olen sinulle tehnyt, kuu sinä noin saatat puhua?" sanoi vaimo surumielin.
"Minä en jaksa kuulla sinun alinomaisia kärkkymisiäsi ja tilinteettämisiäsi".
"Älä niin sano, jos sinulla vähänkin on omaatuntoa. Enhän minä ole koskaan sinulle osoittanut muuta kuin rakkautta ja kunnioitusta. Ainoastaan synkkämielisyytesi syytä olen kokenut selville saada kaikella hyvyydellä, mutta sinä käyt vaan yhä kummallisemmaksi, kylmemmäksi ja umpimielisemmäksi. Jos et minun vuokseni voisi olla kotona, niin muistahan toki omaa lastasi. Usko vaan, rakas Risto, sinun käytöksesi ei ole sopiva Jumalan eikä ihmisten edessä", sanoi vaimo vavisten.
"Enkö minä sitä sanonut, ettei sinulla ole muuta kuin noita alinomaisia kantturasaarnoja, mutta eihän parempaa ole odottamistakaan semmoiselta, joka on kolme vuotta ollut — — ruodulla", sanoi Risto kamalasti.
Vaimo kalpeni kuolon kalpeaksi. Häntä puistutti semmoinen vavistus, ettei hän voinut pysyä seisallaan, vaan hänen täytyi horjuen peräytyä tuolille istumaan. Siinä hän sitten huohotti ja hengitti niin raskaasti, että olisi luullut sydämen rinnasta ylös hyppäävän. Kaukaan aikaan ei hän voinut puhua ainuttakaan sanaa.
Niin. Nuoli oli ammuttu ja se nuoli musersi ihmissydämen. Se oli kauvan piilenyt salassa ja varttunut, vaurastunut. Vieraan rouvan musiikillinen kasvatussaarna oli vasamaan takonut terän ja päättänyt sen valmistuksen. Huikentelevalla intohimolla oli hän alussa rakastanut kaunista, alhaista, mutta siveää naista ja tämä oli uskonut häntä ja antautunut kaikkinensa hänelle, yksin hänelle. Mutta kun ensimäinen hehku oli kylmennyt, ja elämän velvollisuus ja vakavuus astunut siaan, rupesi hän halveksimaan siveää vaimoansa, alhaisen kasvatuksen ja sukuperän tähden, yhtä suurella kylmyydellä, millä tulisuudella hän ensin häntä rakasti. Nyt sai vaimo tietää syyn miehensä kylmään nyreämielisyyteen ja kotoa poissa olemiseen, jota hän niin huonolla onnella oli tähän asti kokenut peitellä.
"Sinä siis halveksit minua?" sanoi vaimo viimein matalalla värisevällä äänellä.
"Niin teen … minä halveksin sinua, enkä voi toisin tehdä", sanoi Risto murhaavasti.