"Silloin et niin sanonut kuin minua omaksesi pyysit; silloin vannoit rakastavasi minua enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Mikä sinun mielesi nyt on muuttanut?" muistutti vaimo.
"Minä olen tullut kappaletta viisaammaksi".
"Voi Risto! Sinä olet kovasydäminen, tunnoton mies, joka voit rikki polkea sydämen, mikä on sykkinyt yksin sinulle ja on yksin sinua rakastanut eikä ketään muuta. Miksi sinä saatit minut tähän hirmuiseen vaivaan? Olisit minun antanut olla halvassa ja ylönkatsotussa tilassani, se olisi ollut tuhatta kertaa parempi kuin tämä myrkyllä sekoitettu ulkokultainen loisto", sanoi vaimo.
"Niin, miksi minä olin niin hullu, sano jos vaan voit? Minun luullakseni se oli elämäni suurin erehdys", sanoi Risto vähääkään pehmenemättä.
Vaaleana ja vapisevana nousi vaimo tuolilta. Hän ei vastannut mitään miehensä viimeisiin sanoihin, sillä hän tunsi, ettei tässä ole siaa millekään järjelliselle ja tunnolliselle puheelle. Tuolin nojasta kiinni pitäen seisoi hän siinä tuokion, tunnustellaksensa, voisiko hän siitä mennä kamariinsa. Hän katsoa tuijotti yhteen paikkaan ja rinta aaltoili niinkuin hyrskyvä meren pinta. Vihdoin lähti hän horjuin ja seinistä kiinnipidellen hiipimään kamariinsa.
Pikku Anton heräsi samassa tuokiossa kuin äiti huoneesen astui. Poika kätisi tyytymättömänä ja oikoi pikku käsiään luottavasti äidilleen. Äiti horjui lapsen luo ja suurella vaivalla sai hän hänen nostetuksi syliinsä, sillä hän oli sangen voimaton.
"Voi, rakas lapseni! Tuleeko sinustakin huikenteleva, kovasydäminen mies, joka tunnottomasti voi murskaksi polkea uskollisen, rakastavan ja lempivän sydämen? — Ei toki … teenhän väärin sinusta, viattomasta olennosta tämmöistä arvellessani", sanoi äiti kuiskutellen lapsellensa ja suudellen häntä.
Hän istui lapsen kanssa vuoteen laidalle. Koko entinen elämänsä aukeni hänen eteensä niinkuin selvä kirja. Hän muisti lapsuutensa kurjat kärsimiset ja äitinsä hirveän nälkäkuoleman. Hän muisteli ihmisien ja erin-omattain kasvatusvanhempiensa hyvyyttä, joiden avulla hän vältti nälkäkuoleman ja tuli ihmiseksi. Pappilaan joutuminen tuntui hänestä suurimmalta onnettomuutensa syyltä, vaikka he olivatkin hänelle osoittaneet pelkkää ihmisyyttä, ystävyyttä ja rakkautta sekä kasvattaneet häntä kuin omaa lastansa. Mutta juuri tämän tähdenpä hän oli joutunutkin siihen asemaan, että oli voinut antaa elämän ylhäisyyden ja turhan loiston kiillon nojalla tehtyin pettäväin lupausten houkutella itsensä pois säädystään, maistamaan täydellä mitalla sitä ulkokultaista sydämettömyyttä, jota niin runsaasti useinkin loistavan kuoren alla piilee. Kuinka onnellinen olisi hän, jos hän olisi säädyssään pysynyt, missä kaikki ihmiset olisivat vertaisia, joita voisi rakastaa veljinään ja sisarinaan. Nyt hän oli hyljättynä, halveksittuna mieheltänsä ja kentiesi muutkin katsoivat häntä ylön: ja vaikka eivät he sitä tekisikään, on hän kuitenkin kurjin ja onnettomin ihminen minkä maa päällään kantaa. Miksi antoi hän itsensä pettää ja narrata? Miksi uskoi hän Riston intohimoisia rakkauden tunnustuksia ja lupauksia, ja hänen ulkokullatuita vakuutuksiaan — niin, miksi? —
Näitä kaikkia muistellessaan muisteli hän viattomia lapsuutensa aikoja niinkuin kadotettua paratiisia. Vaikka se olikin ulkonaisesti kurjaa ja viheliäistä, oli sydän kuitenkin iloinen ja vapaa, eikä kukaan antanut hänelle niin pahoja ja solvaisevia sanoja kuin hän nyt omalta kumppaniltaan sai kuulla. Voi kuinka mielellään hän olisi nyt vaihtanut nykyisen elämänsä lapsuutensa viheliäiseen, mutta onnelliseen aikaan ja syöksynyt alas tältä suurimman onnettomuuden onnen kukkulalta; — niin sen hän olisi tehnyt, jos vaan olisi voinut.
"Voi äiti! Miksi minä en saanut kuolla sinun kanssasi?" sanoi hän viimein puoliääneen ja purskahti katkeraan itkuun.