"Tahdotko ryöstää minulta ainoan rakkauteni esineen, mikä minulla on vielä jäljellä tässä mailmassa? Eikö siinä ole vielä kyllä, kun olet ryöstänyt elämäni rauhan ja rikkirunnellun sydämeni, kun tahdot vielä päälliseksi ryöstää lapseni? Mutta sen sanon sinulle, ettei se tule tapahtumaan koskaan, sillä rikkirunneltunakin on minulla voimaa suojelemaan lastani … ota henkeni, revi runneltu sydämeni ulos rinnastani, mutta lastani et saa", sanoi vaimo kauhistuksen valtaamana.
Risto ei ollut heikolta vaimoltansa odottanut tämmöistä mielen lujuutta ja päättäväisyyttä. Hän joutui jotenkin hämilleen vaimonsa lujasta puheesta, eikä voinut muuta tehdä kuin katsoa vaimoansa, joka likisti lasta rintaansa vasten ja suuteli häntä innokkaasti. — Siihen se asia jäi.
Risto pitkitti kylässäkäyntiään kuten ennenkin ja viipyi siellä poikkeuksetta aamuun asti, mutta siitä ei mainittu kummaltakaan puolelta puolellakaan sanalla mitään, elettiin vaan mykkää, synkkää ja kuollutta elämää. Vieraita kävi talossa nytkin tavasta niinkuin ennenkin, mutta talon nuorta emäntää ei näkynyt enään milloinkaan heidän seurassansa, vaikka moni vieras häntä usein kaipasikin. — Niin, mitäpä hän olisikaan sinne mennyt, sillä olihan hänen miehensä kieltänyt hänet esiintymästä vierasten seurassa, ettei hän muka sivistymättömyydellänsä olisi loukannut heidän hienoja tapojansa.
Eräänä iltana meni Risto taasenkin kylään. Eihän siinä mitään outoa ollut, sillä olihan hän usein ennenkin niin tehnyt, mutta outoa oli se, kun ei hän tullutkaan kotiin, ei aamulla eikä milloinkaan. — Hän oli jäänyt olemaan erään ystävänsä luokse ja jäi sinne ainaisesti asumaan, Jonkun ajan kuluttua rupesi hän virkaansa kuuluvia kapineita ja papereita muiden kautta uuteen asuntoonsa toimittelemaan.
Tällä tavalla oli Risto eronnut kärsivästä ja siveästä vaimostansa, hänestä, jonka vertaa ei hän yhteen aikaan luullut koko maailmassakaan olevan. Hänellä oli nyt kyllä sydäntä hyljätä hänet ja lapsensa ja heittää heidät oman onnensa nojaan. Totta kyllä on, että vaimolle jäi koko talous, mutta kukin kyllä arvaa, minkälaiselta tämä talous tuntui hyljätylle vaimo raukalle. Kuolleelta ja kylmältä tuntui kumppaniton koti ja kymmentä kertaa onnellisempi olisi hän ollut metsäpirtissäkin asuessaan, kun hänellä vaan olisi ollut uskollinen ja lämmin sydän kumppanina.
Tuo keskinäinen kylmyys, mikä aviopuolisoiden välillä vallitsi, oli tähän asti pysynyt kaikilta ihmisiltä salassa, sillä kumpikin koki huolellisesti salata tukalaa tilaansa. Nyt täytyi sen kuitenkin julki tulla tuon julkisen eron vuoksi. Kaikki ihmiset säälittelivät Eevan tukalaa tilan, sillä he oivalsivat kohta asian ilmitultua, että vika on Ristossa, jonka elämänlaatu oli tunnettu huikentelevaiseksi ja kotinsa pitämättömäksi pitkin ikäänsä. Moni koetti vaikuttaa Ristoon, että hän olisi malttanut mielensä ja yhtynyt suosiolliseen yhdys-elämään kärsivän ja lempeän vaimonsa kanssa, mutta se ei mitään auttanut. — Nyt vasta palkollisetkin saivat tietää, että heidän isäntäväkensä kesken on ollut tuommoista hirveää onnettomuutta. Sydämestään osaa ottaen hyvän emäntänsä kovaan kohtaloon, kokivat he lievitellä hänen suruansa minkä voivat.
* * * * *
Eräänä päivänä nähtiin nuoren, hennon ja kalpean naisen lapsi sylissä pyrkivän horjuen tietä myöden eteenpäin. Hänen voimansa näyttivät olevan vähissä, sillä tuon tuostakin istahti hän tienviereen levähtääksensä ja saavuttaaksensa tasaisempaa hengitystä, sillä hänen henkeänsä kovin ahdisti. Hänen katsantonsa oli raukea ja synkkä ja hänellä näytti olevan kova sisällinen taistelu. Tienvieressä istuissaan katsoa tuijotti hän yhä vaan sylissään olevaan lapseen, välisti surullisesti hymyillen. Se oli Eeva, joka pikku Anton sylissä koki vuovata Kaaralaa kohden, saamaan sieltä suojaa itsellensä ja lapsellensa. Hän ei voinut olla enään siinä kodissa, jossa hänen onnensa oli ryöstetty ja sydämensä rikki runneltu. Hänen elämänsä kävi niin tukalaksi siellä, että lattiakin tuntui polttavan jalkoja, ja hänen ruumiinsa tuntui kutistuvan kokoon ja tulevan pieneksi kuin kuivettunut kuusen käpy. Joka paikka ja esine muistutti häntä, että hän on halveksittu, ylönkatsottu ja hyljätty olento, joka on voimaton haltia tässä kova-onnen kodissa ja pois, pois piti tästä päästä — vaikkapa vielä mihin, kunhan vaan pois pääsee. Tänä kovana hädän ja tuskan aikana muistui hänen mieleensä entiset kasvatusvanhempansa, he, jotka hänen turvattominna orpona ja viheliäisimmässä kurjuudessa ollessaankin olivat hänestä niin isällistä ja hellää huolta pitäneet, eivätkä olleet häntä koskaan köyhyydellä ja halvuudella sortaneet ja sättineet. Tällä turvalla koki hän puohata Kaaralaa kohden.
Kaaralasta oli huomattu Eevan vaivaloinen tulo ja isäntä sekä emäntä kiirehtivät häntä vastaan kartanolle.
"Antakaa turvaa ja suojaa hyljätylle, turvattomalle ja kodittomalle, murtuneelle naiselle… Älkää, Jumalan tähden, hyljätkö onnettoman pyyntöä, minä rukoilen teitä … tehän olette olleet ennenkin minulle niin hyvät. — Minä koen tehdä työtä itseni ja lapseni elatukseksi", sanoi Eeva, ja hän vapisi kuin haavan lehti.