"Kyllä on käyty, herra kuvernööri", vastasi lääkäri.
"Määrätkää näille sairaille kyllältä tehokkaita lääkityksiä; kyllä minä toimitan niin, että ne tulevat apteekkiin maksetuiksi", sanoi kuvernööri.
"Kyllä osattaisiin määrätä auttavia lääkkeitä, mutta meidän rohteloissa ei ole semmoisia rohtoja, joita nyt tarvittaisiin", sanoi lääkäri.
"Mitäs tämä on? Pitäähän apteekeista löytyä kaikkia mitä tarvitaan. Sanokaa minulle mitä puuttuu, ja minä tahdon pakottaa heidät velvollisuutensa täyttämään, elleivät he lääkäreitä tottele", sanoi kuvernööri.
"Herra kuvernööri!" sanoi lääkäri ja oikaisi itsensä suoraksi. "Sairasten parantamiseksi ja taudin levenemisen estämiseksi tarvittaisiin paljon rukiisia jauhoja, sillä mikään lääkintä-oppi ei ole vielä tähän saakka keksinyt semmoista keinoa, että ihmisiä voitaisiin hengissä pitää oljilla ja jäkälillä."
"Minä ymmärrän, minä ymmärrän. Minä luulin selvinneeni jo johtajan puheesta, mutta niin ei ollut. Minä olen väärin teitä tuominnut, antakaa se minulle anteeksi!" sanoi kuvernööri, kävellen johtajan luo ja puristaen hänen kättänsä. Kirkas kyynel kiilsi kuvernöörin silmässä nytkin.
"Sairaille ei saa enään antaa olki- ja jäkäläleipää, Sitä syökööt terveet; minä laitan jauhoja tänne. — Mistä saamme terveellistä, voimakasta ruokaa näille jo puoliseksi?" jatkoi kuvernööri.
"Äskettäin ulkona käydessäni puhuttelin matkamiehiä; heillä oli viisi kuormaa tuoreita lihoja, jotka he aikovat viedä kaupunkiin", ehätti johtaja sanomaan.
Sanan lausumatta pisti kuvernööri kätensä poveensa, ja vetäsi sieltä setelitukun esiin. Hän ojensi sen johtajalle ja sanoi: "Tässä on kuusisataa markkaa, ottakaa ne… Menkää ja ostakaa kaikki ne lihat, ja laittakaa niin, että kaikki saavat puoliseksi tuoretta velliä. Hankkikaa jääneellä rahalla jauhoja, mutta rahoista on teidän tekeminen tili — ymmärrättehän — mutta ei sairaille muuta kuin selvää leipää, muistakaa se; kyllä minäkin puolestani koetan tehdä kaikki mitä voin", toimitti hän sitten pontevasti.
Lähellä olevassa kirkossa soitettiin juuri aamukelloja. Ryysyinen, kalpea ja horjuva joukko lähti köyhäin talosta sauvoihinsa nojaten huojumaan kirkkoa kohden kuullaksensa elämän, toivon ja lohdutuksen sanoja, sillä olivathan ne niin monta kertaa ennenkin virkistäneet heitä vaivoissa ja kärsimisissä ja lohduttaneet murheessa. Sairaat kun kuulivat kellojen äänen, panivat kätensä ristiin ja siunasivat.