"Hyvä Jumala, kuinka suuri luottamuksen voima noilla raukoilla onkaan Jumalaansa", sanoi kuvernööri, kääntyen samassa akkunaan, salataksensa taasenkin kyyneliään.
Kuvernööri ja lääkäri tekivät lähtöä. Ystävällisesti puristi kuvernööri johtajan kättä, kehoittaen häntä edelleenkin pitämään huolta hänen hallussaan olevista köyhistä ja sairaista.
"Vielä kerran muistutan, ettei sairaille muuta kuin selvää leipää — niin ja olinpa unhottaa sanoa: paraspa kylläkin taitaa olla, että lähetätte kotiinsa kaikki semmoiset, joilla on lehmä avonisin; saavathan edes siellä maitotilkan ja raitista ilmaa. Antakaa heille kotiinsa apua minkä voitte, mutta meidän voimamme ja varamme eivät riitä kaikkiin tarpeisin — laittakaa tuo vaimokin lastensa kanssa kotiinsa, hän, joka on tuolta sydänmaalta", sanoi kuvernööri ja sitten hän lähti.
Suuren kiitollisuuden tunsi johtaja sydämessään kuvernööriä kohtaan. Hän oli tunnustanut erhetyksensä niinkuin mies ja rientänyt korjaamaan niitä. Monta epäkohtaa ja väärää käsitystä olevaisista oloista oli nyt poistunut ja johtaja tunsi sydäntänsä helpottavan. Keveällä mielellä riensi hän nyt toimiinsa ja pian oli monessa isossa muuripadassa kiehumassa tuoretta lihaa. Voi kuinka ahnaasti ahmi tuo riutunut ja nälkäinen joukko tuota voimakasta ravintoa, jonkalaista eivät he moneen herran vuoteen olleet saaneet. He olisivat syöneet itsensä kuoliaaksi, mutta heille täytyi antaa määrän perästä…
Sairaille ruvettiin nyt antamaan selvästä viljasta tehtyä ruokaa ja lääkitsemään heitä. Mutta tämä ei voinut pelastaa heitä kuolemasta, sillä näljästä, taudista ja vaivoista riutuneet ja väsyneet elimistöt eivät olleet enään pelastettavissa. Voimakas ruoka, vaikka niukemmastikin annettuna, vaikutti aivan päinvastaisesti kuin oli otaksuttu. Sairaat tunsivat vaan joutuisammasti heikkonevansa, kuin saivat voimakasta ravintoa, ja olipa useankin kanssa niin, että hän tunsi vastenmielisyyttä tätä uutta ruokajärjestelmää vastaan.
"Antakaa meille jäkäläleipää, se on muriampaa!" pyyteli usea sairas epätoivossaan.
Lääkärin luvalla annettiinkin jäkäläleipää sitä haluavaisille, mutta tämäkin oli vaan hukkuvan tarttumista oljen korteen. Usealla heillä oli kuolemaakin tehdessään pala suussa minkä mitäkin ruokaa, jota he kokivat pureksia siihen asti kuin veltostuneet leuvat uupuivat, voimatta enään mitään toimittaa. Pian silloin kurkku korahteli viimeisiä kertoja, ja silloin oli lopussa heidän nälkimisensä ja kärsimisensä.
* * * * *
"Menkää tekin lastenne kanssa kotiinne tästä surman ja kauhun pesästä. Minä annan teille pari leiviskää jauhoja, saattehan siten joksikin ajaksi suurushiukkaa maitotilkan ja petäjäisen sekaan… Ei täälläkään lihavat päivät ole; päälliseksi on täällä kuolemalla paljon suurempi voima kuin missään muualla, sillä tänne on paljon sairaita ahdattu yhteen kokoon, jonka vuoksi ilmakin tuntuu myrkyttyneeltä … olisihan siellä raitis ilma edes", sanoi johtaja Kanttilan uudistalon vaimolle seuraavana maanantai aamuna.
"Kyllähän minä mielellänikin, mutta…", sanoi vaimo epäröiden.