"Eikö se teille olisikaan mieluista…? Olisitteko täällä kuoleman keskellä mieluummin?" kysyi johtaja.
"Sen en … kyllä minä menen, kun vaan voisin viedä ne jauhot … ei sitä sielläkään…" sanoi vaimo katkonaisesti, ja heikko voimaton huokaus puhkesi hänen rinnastansa.
"Minä hankin kelkan … kyllä te vetämällä ne jaksatte viedä … onhan nyt hyvä ilma ja tiet ovat hyvästi auki", ehdotteli johtaja.
"Kyllä minä koetan lasteni kanssa vuovata, kun vaan kelkan saan" sanoi vaimo.
Jauhot punnittiin ja sälytettiin kelkkaan, ja niin lähti vaimo horjuen käyden pienen tyttönsä kanssa, vuovaamaan kotiansa kohden.
Kanttilan uudistalon asukasten sisällistä elämää ei yleisesti tunnettu todellisuudessa, sillä vaimo salasi sen huolellisesti. Kotitarpeen viinan poltto oli silloin jo lakkautettu, mutta salapolttimoilla koki useakin vireillä pitää vielä tuota monelle niin mieluisaa ja heidän mielestään välttämätöntä ammattia. Vaikka oli niin kovat nälkävuodet, että laumottain kuoli ihmisiä ravinnon puutteesen, eipä kuitenkaan salapolttajat kaikenni hävinneet, vaikka heitä vielä päälliseksi ahkerasti saatettiin la'in rangaistaviksi.
Kanttilan Antti ei tosin ollut salapolttaja, mutta hän oli liitossa heidän kanssaan. Joka ikisen suurushiukan, mitä näinä kovina aikoina saatiin, kantoi hän likimäiselle salapolttajalle ja keitätti viinaksi, ryöstäen siten ainoankin ravitsevan palan vaimonsa ja lastensa suusta. Hänellä oli niin suuri tottumuksen voima, että hänellä piti aina taskussa olla viinapullo, vaikk'ei mitään muuta hänellä olisi ollut. Erinomaiseksi juopoksikaan ei häntä voitu sanoa, sillä kukaan ei koskaan nähnyt hänen olevan perin juovuksissa. Lieneekö se sitten tullut siitä, että hän oli niin kovin tottunut väkeviin, ett'eivät ne hänessä vaikuttaneet, vai varoiko hän todellakin niiden liiallista nauttimista, sitä ei ole selville saatu. Summa vaan oli se, että aina oli hänellä taskumatti povessa ja usein nähtiin hänen siitä maistelevan.
Tämmöisiä keinoja käytti Kanttilan Antti koko katovuotten ajankin ja semmoista elämää vietti hän, pitämättä vähääkään lukua kaikesta siitä köyhyydestä, näljästä ja kurjuudesta, mitä perhe, ja hän itsekin, sai kärsiä. Vaimo usein itkien rukoili ja pyyteli, ett'ei hän, Jumalan tähden, veisi salapolttimoon niitä ainoita suuruksia, mitä milloinkin oli yhdellä tai toisella tavalla voitu joskus saada. Kuitenkaan ei tämä mitään auttanut, sillä mies selitti yksinkertaisesti, ett'ei hän voinut muutoin elää ja toimeen tulla. Tämän tähden se oli, kun hän oli vaimonsa ja lapsensa häätänyt köyhäin huoneesen.
Kun vaimo lastensa ja jauholeiviskäinsä kanssa tuli kotiinsa, ällistyi mies pahanpäiväisesti. Hän oli toivonut pääsevänsä heistä, lähettämällä heidät köyhäin huoneesen, ja saavansa elätellä vaan omaa henkeänsä, kuten parhaiten taisi, mutta nyt näki hän toivonsa pettäneen, ja siitä tuo ällistyminen. Häntä ei voinut sanoa pahaksikaan perhettänsä kohtaan, jospa ei hyväksikään, sillä silloin kuin oli hyvät vuodet ja leipää kyllitellen, ei hän kieltänyt heiltä leipää, eikä kohdellut heitä muutoinkaan pahasti, kunhan hänellä vaan oli taskumatissa olemista, ja sai siitä mielinmäärin maistella. — Niin, hän oli noita kylmiä, yhtäkaikkisia luonteita, joille kaikki ulkopuolella itseänsä oleva maailman meno ja ihmisten elämä ja toimeentulo oli saman tekevä, olipa se sitten hyvästi tai huonosti —; semmoisista huoli hän viisi.
"No miksi herran tähden te kotiin tulitte…? Millä tavalla luulette minun voivan teidät elättää?" sanoi hän vaimonsa ja lapsensa nähtyään.