"Meillä on jauhoja pari leiviskää kelkassa tuolla ulkona", sanoi vaimo huohottaen ja istuen samassa voimattomana penkille.
"Hoo! Sepä sitten hyvä on. Saanhan taasenkin pullooni jotakin; se onkin jo viikon päivät kuivillaan ollut", sanoi mies kylmästi.
"Älä, hyvä ihminen, vie niitä salapolttimoon … ovathan ne ainoat suuruksemme, mitä olemme pitkään aikaan saaneet", pyyteli vaimo hengästyksensä seasta.
"Mks'ette pysyneet siellä?"
"Ei sielläkään paistetut pyyt suuhun lennä… Nälkää ja tautia on sielläkin — — kurja aika … Jumala meitä kaikkia armahtakoon…! Mitä sanoisivat ihmiset, jos veisit jauhot … ovathan ne annettu meidän henkemme hengissä pysymiseksi… Älä vie niitä salapolttimoon … minä rukoilen sinua — älä vie", koetti vaimo pyydellä.
"Nouda toisia jauhoja sieltä; ne saatte sitten syödä", sanoi mies tuimasti.
"Ei sielläkään jauhot hyljyksi jouda … määrän perästä hekin saavat ja antavat. Mitä sanoisivat he, jos nyt heti menisin toisia tahtomaan… Ei, ei se käy … älä vie niitä jauhoja…! Luulet sinä minun hyvinkin väkevän olevan, kun niin vain käsket — olipa se niin ja näin, jos ma jaksoin tulla kotiin jauhojen ja lasten kanssa — —. Älä, älä mie…"
"Mitä parempi se sitten on, että minä kuolen puutoksiini ja joku toinen jääpi elämään? — Ei, niin sen täytyy olla kuin sanottu on", sanoi mies ja väänsi jauhopussin olallensa, jonka hän oli sillä välin tupaan noutanut.
"Tingihän edes rankkikaan takaisin, että saisin jotakaan sidettä olkien sekaan", sanoi vaimo tukahtuneella äänellä.
"Saatanpa tuosta tuumailla", sanoi mies ja lähti.