Miehensä mentyä purskahti vaimo katkeraan itkuun. Koko elämän kurjuus kaikkine kovuuksineen ja kylmyyksineen aukesi yhdellä haavaa hänen silmiensä eteen. Kolkkona, mustana, ammottavana hautana oli tulevaisuus hänen edessänsä, valmisna nielemään samaan kauheaan kitaansa hänetkin lapsineen, johon hän oli jo niin paljon ennen ihmisiä niellyt, tulematta sen täydemmäksi. Hän tunsi itsensä peräti pieneksi ja vähäväkiseksi, vastustamaan tuota voimaa, joka kaikki muserti ja murskasi, huolimatta näljästä, kärsimisistä ja kyyneleistä; tuntuipa siltä kuin olisi hän ollut jo haudassa, johon multaa vyöryi hitaasti, mutta varmasti, likistäen häntä niin raskaasti, että oikein henkeä ahdisti.
Hän tunki ankaran itkemisen ja surun heikontavan vähiä voimiansa; hän koki pidättää sitä — hän ei olisi itkenyt eikä surrut, mutta hän ei voinut toisin tehdä, sillä apua, turvaa, neuvoa ja lohdutusta ei kuulunut koskaan. Nälkä kalusi ja jäyti hänen ennestäänkin jo nääntynyttä sydäntänsä, mutta mistäpä tuli yksi ainoakaan pala semmoista ravintoa, jolla sammuttaa vaateliaan ja aina kintereillä olevan ahnaan velkojan vaatimuksia. Lapset olivat yhtyneet itkemään äidin kanssa; heilläkin oli heidän syynsä: oma nälkä ja väsy sekä äidin suru ja kärsimiset; tämä näky ja tunto lisäsi vielä kiviä kuorman päälle murheelliselle äidille.
Tämmöisessä tilassa oli Kanttilan kotiväki, kun isäntä palasi salapolttimosta. Hän oli saanut salapolttajalta jo etukäteen pullonsa täyteen mielijuomaansa. Siitä oli hän maistellut kotiin tullessaan ja oli nyt erinomaisen hyvällä tuulella. Kädessä oli hänellä kiulu, joka oli täynnä sakeaa rankkia, oikein parasta tavaraa, mitä semmoisista paikoista voipi nälkäisen ravinnoksi saada.
"Älkää nyt itkekö… Kyllähän tässä eletään… Minä toin rankkiakin sieltä — oikein sakeaa… Kyllähän tässä… Maistakaa tästä pullosta pikkusen … se virkistää", puheli mies, näytellen rankkikiuluaan, ja tarjotellen pullostansa itkeville vaimolleen ja lapsilleen.
Vaimo oli niin kiintynyt itkuunsa, ett'ei hän ollut voida siitä lakata. Vaikka kuinkakin hän olisi koettanut pidättää, reväisi se kuitenkin sydämen pohjasta, ja silloin pääsi itku aina uuteen valtaan. Vihdoin kuitenkin alkoi hän vähitellen tyyntyä, mutta kauvan se kuitenkin reväisi sydämestä, sillä olihan se nääntymäisillään ja särkymäisillään.
Kun vaimo oli tyyntynyt, maisti hän todellakin miehensä pullosta sen verran, että nielulle meni; lapsille annettiin muutamia tippoja veden seassa. Sen vertainen tilkka meni vaimon nääntyneesen ruumiisen niin, että hän raukesi hermottomaksi kuin lankavyyhti, ja hänet täytyi toimittaa vuoteesen maata. Kylmänä, virkistävänä virtana tuntui se ensin kiertelevän heikossa sydänalassa, mutta sitten se lämmitti ja vahvisti. Kauvan ei kuitenkaan tuon hänelle oudon ja uuden elämän lähteen virvoituspisara voinut virkistää hänen veltostuneita elimiään, sillä kaksi kertaa veltommaksi ja raukeammaksi tunsi hän itsensä ensi huumauksen sivu mentyä.
Kun vaimo tointui niin paljon, että hän voi puhua, alkoi hän huolehtia taloudellisista asioista.
"Pan — — pankaa uuni lämpiämään ja — ja sotkekaa olkijauhoja rankkiin, et — että saisin jotakaan sydämeeni. Mi — minä aivan näännyn … paistakaa sit — sitten… Kun minä voisin käydä lehmän lyp — lypsämässä", määräili hän katkonaisesti.
Mies ja vanhempi tyttö rupesivat heti touhuun. Isä kaasi vähän rankkia kuppiin ja sitten alkoi tyttö sotkea olkijauhoja sen sekaan, mitä kiuluun oli jäänyt; sillävälin pani isä uunin lämpiämään.
Horjuen kontturoitsi vaimo ylös. Hänen polvensa eivät tahtoneet kannattaa varjontapaista painoansa, mutta yhtäkaikki meni hän hoiperrellen navettaan lehmää lypsämään.