Kertomuksen valmiiksi tultua, vein sen lupaukseni mukaan pojalle luettavaksi; poika luki sen aikojansa myöden. Kun hän oli lukenut loppuun kertomuksen, tuli hän minun tyköni loistavin silmin: "nyt minä vasta oikein käsitän mistä kertomuksissa aineita saadaan, koko elämän lavea tanner on täynnä valmiita kukkaisia; kauniita, rumia, terveellisiä ja myrkyllisiä ja kirjoittajalla ei ole muuta työtä kuin että hän oppii ne tuntemaan ja että hän sitte järjestelee ne sievihin riveihin joihin hän väliin sovittelee myrkyllisiäkin kasvuja kauneimpain ja tuoksuvampain kukkien sekaan ja niin tuosta kirjavasta joukosta tulee kokonainen sarja. Jos Jumala suo minulle niitä voimia ja minun siihen ikään tulla, että voin kansalleni kirjoittaa jotain, niin luulisin jo löytäväni aineita", innotteli poika.
"Mistä kirjoittaisit silloin?"
"Ihmissydämestä".
"Sen valopuolistako?"
"Ei, ei, vaan minä panisin piikkejä ruusuin sekaan ja muista valkean rinnalle. Kokonainen kuva minua aina on parhaiten miellyttänyt ja semmoinen ei ole mielestä eksyttävä", sanoi poika.
"Jospa Jumala sen soisi, että aikeesi kävisi toteen!" sanoin pojalle ja pari kyyneltä nousi silmiin, jotka huolellisesti koin häneltä salata.