»Paljonko sinä saat palkkaa?»
»Mitäpä sitä tämmöiset paljon saavat, hyväpä että saa ruokaa suuhunsa ja vähän vaatteen apua.»
Pojan päällä oli jonkun aikaihmisen vanha takki, köytettynä jollain nuoranpalasella kiinni. Semmoisena näytti poika mielestäni tollolta.
»Kumpiko on raskaampi: lyijyleiviskäkö vai höyhenleiviskä?» kysyin pojalta, koetellakseni häntä.
»Kun pudotatte kummankin varpaillenne, niin tiedätte kysymättäkin, kumpi on raskaampi», sanoi poika vakaisesti.
Minä katsoin poikaa silmiin. Hän oli niin totinen, ettei hymykuopissakaan näkynyt pienintäkään värettä. Minä häpesin, sillä poika oli minut voittanut.
»Koeta nyt ajella, ettemme kovin kauan taipaleella viipyisi», kehotin häntä ikäänkuin puheen muutteeksi ja häpeäni peittämiseksi.
»Kyllä, kunhan tässä tie paranee.»
Nyt juuri tuli niin röysteistä tietä kuin suinkin olla saattaa. Poika lyödä räppäsi hevosta suitsienperillä ja hevonen lähti menemään täyttä riiviä. Siitä syntyi semmoinen rytinä ja pauke, ettei kenenkään kuolevaisen sisukset siinä olisi pysyneet terveinä kymmentä minuuttia.
»Älä Jumalan tähden aja, älä aja», koin pojalle hätäyksissäni öyhkyä, pinnistäen vatsallani sisälmyksiäni niin koolle kuin mahdollista.