»Ja tiedän mitä on tehtävä.»
»Ja minusta tuntuu, että sitä juuri ette tiedä», sanoin hänelle vastaanpanevasti.
»Eihän tuo ole kaikesti hyvä lyömälläkään», sanoi ukko synkästi.
»En suinkaan minä ole teitä siihen pakottanut, päinvastoin olen kieltänyt, minkä olen voinut; eikö siinä tapauksessa ole vika juuri teissä?» selitin hänelle.
Ukko heittäytyi nyt niin hiljaiseksi ja miettiväksi, ettei pitkään aikaan tullut yhtään sanaa hänen suustaan, ja minua oikein harmitti niin pitkä vaiteliaisuus; rupesinpa pelkäämään, että olin häntä jotenkin loukannut.
»Minä olen monta kymmentä vuotta», alkoi hän vihdoin, »ollut hollin teossa. Sillä ajalla olen tullut tuntemaan mikä kyytivelvollisuus on. Jospa vaan ruoska on joutunut kyydillä-ajajan käsiin, niin ei siinä ole auttanut vireys eikä junsuus, lyöty on hevos-raiskoja niin paljon kuin on voitu, katsomatta kuinka paljon ne jaksavat mennä. Surkea kokemus minulla siinä on ja sentähden minä koen itse näpsiä vireääkin hevosta, ettei julma ja sydämetön matkustaja saisi syytä ja tilaa päästä ruoskan haltijaksi», selitti ukko.
Tuon selityksen kuultuani tunsin vasta ukon oikein. Edessäni ei ollutkaan mikään eläinrääkkääjä, mutta päinvastoin niiden rakastaja.
»Nyt olen nähnyt kaksi suurinta ihmettä, mitä elämässäni on eteeni tullut», sanoi ukko tovin vaitiolonsa perästä.
»Mitä ihmeitä ne sitte ovat», kysyin häneltä.
»Tohtori ja te. Minä en ole vielä koskaan tavannut semmoista kyydillä-ajajaa, joka olisi kieltänyt hevosta lyömästä ja liiaksi ajamasta.»