Minä kirjoitin hänelle niin sydämellisen kirjeen kuin suinkin voin, sillä tunsinpa itseni velvoitetuksi ottamaan osaa hänen kovasta onnestansa. — Tietysti lupasin minä hänelle vaikka kuinka paljon suullista keskustelua ja persoonallista tutustumista kanssani.
Muutamia viikkoja oli kulunut tuosta tapauksesta. Minä olin kirkolla, sillä oli pyhä. Kun minä seisoin kirkkotarhassa erilläni muista, asteli luokseni roteva, nuori, tuntematon mies ja nainen; nähtävästi olivat he parikunta. »Saanko minä kysyä kuka te olette?» sanoi mies ja asteli ujosti minua kohden.
»Nimeni on Sakeus Pyöriä, jos se teitä miellyttää», sanoin hänelle vastaukseksi vähän kylmästi.
»Me emme ole erehtyneet», sanoi mies, läheten arvokkailla mutta hitailla askelilla minua tervehtimään; sen tehtyä tuli nainen ja teki samoin.
»Minä en suinkaan tunne vieraita», sanoin vähän häpeissäni kylmän vastaukseni vuoksi.
»Heikki Laarila, maanviljelys-opiston läpi käynyt, ja vaimoni», esitteli vieras reippaasti.
Minä säpsähdin. Edessäni seisoi nyt se mies, joka tuon kirjeen oli kirjoittanut. Hän oli pitkänsolakka, säännöllisellä ja täyteläisellä ruumiinrakennuksella varustettu, vähän mustaveriseltä vivahtava, mutta tuo vivahdus oli niin sopusoinnussa hänen säännöllisten kasvoinsa juonnetten kanssa, että se pikemmin kaunisti kuin rumensi häntä. Hänellä oli viheriäinen panta lakissa ja ylihuulella oli jo hyväsestään viiksien alkua.
Luonnollistahan oli, että minä toivotin heitä tervetulleiksi ja kutsuin matalaan majaani vieraiksi. Kun sinne oli tultu ja syöty puolista, rupesimme haastelemaan.
»Vai maanviljelyskoulun läpi käynyt! Mitä aiotte nyt ottaa toimeksenne?» alotin minä.
»Aion hakea jotain virkaa», sanoi Laarila.