Noiden raskaille talonpojan töille eduttomien Jässin ominaisuuksien: työhön haluttomuuden, päivittäin seisomisen ja viinaan menemisen vuoksi ei hän ollut mikään haluttu palkollinen, ja sentähden oli hän muutamien vuosien kuluttua pakotettu muutoin henkeänsä elättämään. Hän rupesi tekemään hakasia, joita sitten myöskenteli vaimoväelle. Myös valoi hän tinanappeja ja miesten paidankauluksien kiinnipitimiksi ymmyrkäisiä solkia, joita yleiseen silloin pidettiin. Olipa hänellä kolmaskin teollisuuden haara. Hän valmisti, näette, nappineuloja neitosille, sillä silloin ei ollut niitä monenkymmenen laatuisia neulakoristuksia, joilla nykyajan neidot itseään kirjavoitsevat. — Jos joku halusi Jässiltä saada nappineuloja, piti antaa hänelle raaka-aineeksi alintaan pari rautaisia tahi messinkisiä sukkapuikkoja. Nämät katkoi hän sitten keskeä poikki, hioi toisen pään niissä teräväksi, löi toisen pään littuun ja valoi siihen tinasta ison napin kokoisen, ruusuisen lotikan, jota hän sitten jäljestä päin vielä siivoili ja koristeli. Tuolla tavalla tuli nappineulasta jotenkin järeä kalu, eikä nykyaika sitä suinkaan pitäisi minään koristuskappaleena, mutta tosi on, että usean sen aikaisen neidon rinnassa loisti Jässin nappineula, eikä se yhtään himmentänyt heidän poskiensa punaa.
Silloin kun minä tulin hänet huomaamaan, oli hän jo vanha mies, pikkuinen ja kuivettunut kuin kuusen käpy. Hänen laihoissa kasvoissaan ei näyttänyt olevan lihaa ensinkään, sillä isoissa laskoksissa riippui vaan keltainen nahka, kulmikasten luiden päällä. Mutta sama elinkeino oli hänellä vielä, samat seisomiset seisoi hän välisti vieläkin ja Jässi oli sama Jässi vieläkin.
Hän oli alusta alkaen ollut oikea lasten ystävä ja niin oli vieläkin. Yökaudet liikutteli hän kenenkään käskemättä kehdossa olevia, ja isompia hän peitteli ja vaali. Jos hänelle siitä jotain maksua tarjottiin, kääntyi hän kohta selin ja rupesi seisomaan. Kaiken tuon tähden oli hän lasten lemmikki ja vanhemmat uskoivat hyvällä omallatunnolla lapsensa Jässin huostaan.
Voi sitä iloa kun Jässi taloon tuli! Suurella touhulla menivät lapset vanhempiensa luo, pyytämään lanttia tahi leipää, että Jässiltä saataisiin noita hänen laittamiaan korukaluja ja harvoin vanhemmat olivat antamatta. Sillä hän oli päällepäätteeksi semmoinenkin, ettei hän ottanut lahjaksi mitään, vaikka olisi paikalle nälkään kuollut. Monta kertaa tapahtui niin, että kun hän sattui ryyppimään mitä hän oli kokoon saanut, eikä hän ollut syönyt moneen vuorokauteen, tarjosivat emännät ja isännät kyynelsilmin hänelle ruokaa; mutta hän ei millään ehdolla ottanut sitä vastaan; vasta sitten kun hän oli saanut kalua niin paljon kokoon, että hän voi niillä ruokaa vaihtaa, rupesi hän jälleen syömään.
Hänen rehellisyyttänsä osoittakoon seuraava tapaus: Eräänä kertana tuli
Jässi meille, kun eivät vanhempani olleet kotona. Minä annoin leivän
Jässille ja pyysin saada siitä paidan soljen. Hän otti leivän vastaan ja
sanoi: »Kyllä minä illalla annan, minulla ei ole nyt valmiita».
Ilta tuli ja myös vanhempani. Jässi toi leivän heille ja sanoi: »Poika toi tämän päivällä minulle ja pyysi saada paidan soljen, saanko tehdä sen kaupan?» Vanhempani suostuivat tietysti, vaikkei heillä suinkaan ollut leipiä liiaksi.
Hänellä ei ollut koskaan muuta vaatetta kuin jotkut monikertaan paikatut ja yhtäkaikki rikkinäiset housuresut, joku vanha takkiriekale, jonka hihainsuut ja helmat olivat kulumisen vuoksi toisin paikoin pitkissä niemissä; musta hurstipaita sen alla ja sukansääryksistä ja vanhoista sarkaresuista kursitut töppöset jalassa. Hänellä ei ollut koskaan minkäänlaista liiviä ja kun tuo takkikulu oli vain yhdellä pitkällä puunappulalla kiinni, paistoi hänen paljas rintansa aukosta. Hänelle tarjottiin useinkin parempia vaatteita, mutta turhaan.
Joka taloon oli hän tervetullut, eikä niin köyhää mökkiä ollut, jossa ei säälitty tuota kurjaa miestä. Kun hän tuli taloon, pyysivät emännät tavallisesti illan kuluessa hänen veisaamaan jonkun virren. Jässi kun oli saanut kuulla mitä virttä haluttiin, alkoi kursailematta veisata virttä. Jos olisi käsketty, olisi hän veisannut vaikka koko virsikirjan, eikä siinä suinkaan olisi kirjaa tarvittu. Vielä nytkin kaikuu korvissani se surullinen, vähän värähtelevä, mutta heleä ja sointuva ääni, jolla Jässi niinkuin huilulla veisaili virsiä. Moni nokkaviisas koetti joskus häntä pettää virtten numeroilla ja aluilla, mutta se ei koskaan onnistunut. Vaikka hän käskystä veisaili iltakaudet virsiä, ei hän kuitenkaan koskaan tarjottaessa ottanut ruokaa, jos hänellä ei vaan ollut millä maksaa. Hänelle tarjottiin aina vuodetta maatakseen, mutta hän ei milloinkaan ottanut sitä vastaan. Usein hän makasi paljaalla takkakivellä yhdessä käppyrässä niinkuin makkara, päänaluksetta ja pää aina kohollaan kivestä.
Päivät teki hän mestarityötään, eikä koskaan nähty hänen silloin istuvan. Ei mitään pöytää, ei mitään penkkiä, ei mitään lavitsaa tahi tuolia ollut hänen edessään, jossa hän olisi pitänyt työkalujaan, vaan piti hän ne hyppysissään ja musta, pieni hurstipussi oli hänen vasemmassa kainalossaan, josta hän ihmeellisen pian otti mitä tarvitsi ja johon taas pani mitä liiaksi oli. Tuota työtään teki hän takkaloukossa liki seinää ja aina selin muihin. Eivät lapsetkaan saaneet katsoa hänen työtänsä. Koetimme monta kertaa pyörtää hänen etupuolellensa, mutta hän pyörähti aina selin pyrkijään ja kun ei muu auttanut, pisti hän työnsä ja työkalunsa pussiin ja heitti kaikki siksensä. Kun tuo tuli tunnetuksi, ei häntä enää pahoin häirittykään.
Pyhäiltoina se vasta ilo repesi, kun saatiin oikein vapaina olla Jässin kintereillä, sillä arkina oli työtä sekä hänellä että meillä. Joukoin, miehissä kokoonnuttiin sinne, missä hän oli, laulattamaan Jässiä. Jonkin talon tupaan, jossa ei ollut kovin kärtyisiä vanhuksia, tai saunaan kokoonnuttiin hänen ympärillensä. Siellä sitten pärevalkean valossa vietettiin hupaista iltaa. Hän ei osannut kuin kolme laulua ja luultavasti ei hän ollut muuta kuullut eikä nähnyt, sillä jos toisin olisi ollut, olisi hän osannut vaikka kaiken maailman laulut, koska hänellä oli niin verraton muisti. Ne laulut, jotka hän taisi, olivat: Kustavi III:n murhalaulu, Laiskan lampaan laulu ja Kuoharein laulu. Nuot laulut olimme kuulleet satoja kertoja ja taas kuulleet, mutta yhtäkaikki viehättivät ne meitä Jässin heleällä ja sointuvalla äänellä laulettuina.