Hän oli noin viidenkymmenen vuoden vanha, naimatoin nuori vanhapiika, laiha kuin kaakinpuu ja ruskea kuin naurispaistikainen. Hän oli koko kylän joka ihmiselle ystävä ja — vihollinen; ystävä edessä ja vihollinen takaa, sillä jos vaikka hän oli kenen edessä, kehui ja loikerteli hän häpeemättä kaikella tavalla häntä; silloin oli puhuteltu hänen mielestään niin kaunis, ett'ei mointa, niin viisas, ett'ei vertaa, ja niin rikas, että kaikki sitä ihmettelivät, vaikka edessään olia olisikin ollut vaan vanha, silmäpuoli, rupitaudin arpinen, tuhma ihminen kuin saapas; niin teki Lillu kun hän vaan toivoi häneltä jotakin saavansa. Mutta kun Lillu pääsi johonkin toiseen ja toisenmieliseen paikkaan, haukkui ja parjasi hän vasta ylistetyt hyvätkin ihmiset alimaiseen hiivattiin. Jos joku halveksi hänen juorujaan, eikä pitänyt niistä mitään, eikä palkinnut niitä millään, koki Lillu kostaa tuota halveksimaansa kaikilla keinoilla, ja niinkuin kyykäärme hiipi hän kaikkialla hänen ympärillänsä, ja koki purra ja myrkyttää halveksiansa kunniaa. Hän ei ollut koskaan tehnyt työtä, sillä nuorempana oli hän kerjännyt ja vanhempana elätti hän pulskasti kurjan henkensä juoruamisellaan. Vanhempana katsoi hän edulliseksi nilkuttaa länkätä taloon tullessansa ja siellä ollessansa, mutta kun hän pääsi ett'eivät ihmiset häntä nähneet, oli hän terve kuin ajakka! Semmoinen oli Lillu, jonka tulemme kertomuksen kestäessä vielä liiemmin tuntemaan.
"Pahat tiedot ihmisestä eivät ennusta koskaan hyvää; tihuko Martin sinne on osoittanut?" sanoi Kirri, vaikutettuna jo emäntänsä puheesta.
"Eikö tuo, ryökäle, itse liene liehakoinut Martin peräänsä. Hän onkin semmoinen kietale, että joka paikassa on edellä ja ylinnä. Viime pyhä-iltanakin hän tuossa jokitörmällä laulaa hellitti niin, että koko kylä kajahteli; koko kylän nuoriso ympärillänsä kuulemassa, siis Marttikin! Hänellä onkin liian kaunis ääni, semmoiseksi ihmiseksi, jonka vuoksi nuoriso näyttää häntä ikäänkuin jumaloitsevan. Kummako se sitten on, jos hän — sen tuhannen kyötäle — on saanut poikamme vietellyksi pauloihinsa. Voi hiivatti, kuinka minun kävi vihakseni, kun tiesin miten asiat ovat. Teki oikeen mieleni vetää vasten suutansa, ja jos sen tein, olisi kaiketi laannut toviksi aikaa loikumasta!" puhui Katru, innostuneena, kun huomasi puheensa miehessään vaikuttavan.
"Mitä se oli, jota Aina lauloi?" kysyi Kirri.
"Minäkö heitä ymmärsin, eli muistan. Oli tuossa semmoisia sanoja kuin: 'Ja laulut metsän huo'unnot, Sen kansa kaikki kärsinyt, Kävit maalle astumaan, Kun et tule jo, kun et tule jo!' Ja kuulesta vielä: joka kuuluu olevan räähkä kuin marakatti ja niin saattamatoin, että kylässä kuuluu ryysynsäkin paikkauttavan; muutoin on hän, niinkuin tiedät, köyhä kuin rotta, ovatko ne kelpo-ihmisen omaisuuksia? Häh?" puhkesi Katru puhumaan, ikäänkuin peläten, ett'ei hänen puheellansa ole ollut vielä tähän anti täyttä vaikutusta.
"Ne ovat kaikki pahoja tietoja, mitä olet Ainasta saanut tietoosi. Laulut semmoiset, joita olet hänen kuullut laulavan, eivät ole koskaan pätö ihmisen työtä. Se on ihmisraukkain sivistyksen merkkejä, josta he — Jumala paratkoon — niin paljon nykyaikana puhuvat. Köyhyytensä jo on yksin voimallinen tekemään hänen kelpaamattomaksi miniäksemme, vaikk'ei hänellä muita pahoja tapoja olisikaan, jotka kumminkin tekevät hänen huonoakin huonommaksi. Koska nyt olemme näin varaselta saaneet asiasta tiedon, niin meidän pitää heidän aikeensa tyhjäksi tehdä, ett'ei Martti saisi omalla pääpassillansa naida ja tuoda taloon niin kelvotointa miniää, kun ensikerrallakin", neuvotteli Kirri, täysin jo voitettuna.
"Se meidän pitää tehdä ja siinä ei saa olla haittana luvalliset eikä luvattomat keinot. Kyllä Lillu asiat kuljettaa ja tiedot tuopi", sanoi Katru, voittoriemulla.
"Kumma kun Martti aina vaan pakkauupi noudattamaan omaa päätänsä naimisessaan! No, ei tästä asiasta ole vielä hänelle puhuttukaan, vaan näyttääpä taas siltä, kuin hän rupeaisi omaa mieltänsä asiassa seuraamaan, niinkuin ensimäisessä naimisessaankin, jonka seuraus oli, että hän toi taloon semmoisen kuluttavan ihmisen, jolle jo niin lyhvellä elämänsä ajalla piti useammat kerrat laittaa lääkityksiä", sanoi Kirri.
"Niin, älä muuta sano. Semmoisia ne ovat ja semmoisesti se käypi, kun he saavat päänsä nauttia. Minä olen tehnyt kymmenen lasta, enkä minä ole kertaakaan vielä tarvinnut muita lääkityksiä, kuin jonkun ropeen tervavettä; enkä minä ole siinä pitkin vinkunut, enkä vankunut. Kerrankin sain aivan ihan yksinäni pienokaisen, join tervaveteni, käärein lapsen riepuihin ja menin ihan paikalla taikinaa alustamaan; toisen kerran tein samoin ja menin paikalla heiniä purkamaan. Sieltä kun palasin, söin kylmää lihavellin perää, enkä kaivannut koskaan sen parempia ruokia, enkä lääkityksiä. Semmoista se on: miniä vainaja sai yhden ainoan lapsen ja oli siihen jo henkensä heittää! Siinä piti jo olla senkin seitsemät tohtorit, lääkitykset ja nielemiset, ja yhtäkaikki hän maata riuvotti yhden seljän tiessä monta viikkoa liikkumatta! Semmoisia he ovat ja semmoisia he löytävät, kun itse saavat valita! Mitä semmoiset ymmärtävät? Ei mitään. Luulevat vaan sillä talot tulevan rikkaiksi ja asutuksi, kun vaan saavat mieluisensa, vaikk'ei hänellä muuta tekisi kuin vesilintuja nakkaisi. Samanlainen näkyy Martin uusi mielitiettykin olevan, mutta ei se asia saa niin mennä. Meidän pitää etsiä Martille toinen parempi morsian ja suostuttaa hän siihen, että hän erkaneisi pois tuosta kelvottomasta ja köyhästä rotasta!" puhui ja esitteli Katru innossaan.
"No hiivatti! Niin, niin, se on avullinen keino se, mutta oletko miettinyt, kuka olisi sovelias poikamme tulevaksi vaimoksi?" sanoi Kirri ihastuksissaan vaimonsa esityksestä.