Ainalla ei ollut tietoa viimeisistä tapahtumisista Kirrilässä. Hänen isänsä ja naapurin Maija kyllä tiesivät kaikki muut asiat, paitsi Martin pois-ajoa, vaan eivät he raskineet Ainalle totuutta tunnustaa, sillä hänellä oli surua ja sydämen kipua ilman niittäkin tiedoitta.
Eräänä iltapäivänä oli Aina erinomaisen raskaalla mielellä ja pelvon ja toivon välillä, sillä hän odotti mitä Kirrilästä rupeaisi kuulumaan. Hän istui yksinänsä hyvästi siivotussa salissa ja ompeli jotain vaatetta. Hän mietti nykyistä tilaansa ja silmistänsä tipahteli kirkkaita kyyneliä. Aina oli runohenkinen ja ikäänkuin itsestänsä vuoti hänen sydämestään hänen nykyisen tilansa kuva, puettuna runosäkeisin. Kun Aina oli kappaleen aikaa ollut tuossa haaveksivaisessa tilassaan, rupesi hän laulamaan tuota omatekemäänsä laulua, joka kuului:
Voi sydän miksi rintahan
Sä siihen luotiin tuntemaan?
Miks'et sä luotu kiveksi,
Niin ihan tunnottomaksi?
No siihenpä ei pystynyt
Ois nuolet vihan myrkytyt;
Sä oisitkin vaan tunnotoin,
Et koskaan olis' rauhatoin.
Ei suru eikä riemukaan,
Vaan sulo tunnottomuus vaan,
Ne silloin olis' osanas'
Ja paremmat sun tuntoas'.
Voi! paljon voit sä rakastaa
Ja paljon myöskin unhottaa;
Vaan minä kyllin tunnen tään
Sun luoduksi vaan kärsimään.
Ja vaikka oot niin urhokas,
Niin suru leikkaa voimias,
Niin! kauvan et sä jaksakaan,
Sill' voimas rupee ratkiaan.
Juuri kun Aina lauloi viimeiset säkeet, tulivat Kirrilän nuoremmat pojat, Esko ja Hannu, saliin. He olivat perineet kaikissa asioissa vanhempiensa mielipiteet, sillä he olivat kaikissa vanhempiensa keskusteluissa kuulemalla osaa ottamassa. Tuossa hankalassa Martin naima-jutussa käyttivät vanhempansa heitä sisseinä, urkkioina, kuuntelioina ja vahteina joka paikassa ja joka asianhaarassa, ja tuon heille annetun luottamusviran toimittivat he oikeen mestarin tavalla, sillä noilta tutkimusretkiltään palattuaan puhuivat pojat vanhemmilleen olevat ja olemattomat asiat, jotka kaikki otettiin täytenä ja kiitollisuudella vastaan. Semmoisella tutkimus- ja sissi-retkellä olivat pojat nytkin Kolkkilassa.
"Piruako tiinä, lotta, loivut ja vetittelet; taitko nyt Martin? kutti, kutti! Palahitki temmotelle lyökäleelle! Eipä tiinä nyt auttanut ito viitautkaan", rupesi Hannu heti huoneesen tultuansa sammal-kielellä ilkeyttään osoittamaan!
Aina ei oikeen käsittänyt tuon hävyttömän poikanulikan puhetta, sillä hänen omat sydämensä tunteet olivat siksi sekanaisia ja hajanaisia, ett'ei ulkonaiset tapaukset voineet anastaa koko hänen huomiotansa, mutta että tuo Hannun puhe oli jotakin pahaa, sen hän kyllä huomasi.