"Tottapa me käskemme Kolkin tänne?" sanoi Kirri, tovin vaiti-olon perästä.
"Kolkin? Suurimman vihamiehemme!" tokasi Katru.
"Kolkki ei ole koskaan ollut vihamiehemme; päinvastoin on hän osoittanut suopeaa jalomielisyyttä meitä, niinkuin kaikkiakin ihmisiä kohtaan. Mutta me olemme itse tyhmällä käytöksellämme saattaneet itsemme häpeään ja Kolkin yrmeäksi kohtaamme. Parasta on, että heti kutsumme hänen tänne", sanoi Kirri toimikkaasti.
Sitten kutsui hän poikansa, Eskon, huoneesen ja sanoi hänelle: "Pane heti hevonen aisoihin ja aja Kolkkilaan. Sano Kolkille terveisiä minulta ja pyydä häntä minun nimessäni, että hän olisi siivo ja tulisi heti sinun mukanasi minun puheilleni! Hän ehkä myös tietää missä Martti nykyään majailee", lujenteli vaan Kirri.
"Kyllähän Kolkki hyvinkin lähtee Eskon kutsumalle! Viimeskin kun hän kävi Kolkkilassa, oli Kolkki ottanut Eskon niskasta kiinni ja paiskannut hänen ulos huoneesta; Kolkki on itse ylpeys", vastusteli Katru.
"Mitä emo edellä, sitä penikat perässä, sanoo sananlasku ja niinpä on taitanut käydä tässäkin. Luultavasti on Esko siellä käydessään osannut tehdä sitä samaa, mitä on meidän nähnyt täällä kotona tekevän, ja puhua sitä, jota on kuullut meidän puhuvan, ja silti en saatt…"
Samassa tuokiossa töytäsi Pirko huoneesen, niinkuin suuri tuulispää, jonkatähden Kirrin puhe jäi kesken.
"Voi s——a! Oletteko pirumpaa koskaan kuulleet? Kolkki on ottanut Martin kotiansa — voi pirua — toisen lapsen!" säyhysi ja huusi Pirko läkähtymäisillään.
"Mene!" sanoi Kirri Eskolle tiukasti, osottaen samalla lauseella olevansa yhtäkaikkinen koko tuolle Pirkon uutiselle, joka hänen mielestänsä oli niin isosta arvosta.
"Älä häntä nyt niin kiireesti hätyytä lähtemään, ennenkun saamme kuulla mitä Pirkolla olisi vielä sanottavaa", sanoi Katru.