Kun poika tuli kotiin, loi isä häneen epäilevän, tutkivan ja kysyvän katseen. Kaukaan aikaan ei yksikään puhunut luotuista sanaa.
Vihdoin katkaisi isä tuon tuskallisen ja synkän äänettömyyden.
"Mistä nuot vaatteet?" sanoi hän värisevällä ja sisällistä tuskaa osoittavalla äänellä, osoittaen sormellansa pojan vaatteita.
"Kaupunkilaiset lahjoittivat nämät minulle," sanoi poika pelokkaasti.
"Ja mitä tuossa pussissa on?"
"Siinäkin on vaatetta… Panivat sinne, mitkä eivät päälle," sanoi poika ja rupesi avaamaan pussiansa.
"Ei, älä avaa sitä … anna sen olla kiinni… Minä en tahdo nähdä sen sisustaa," sanoi Juho puolituimasti.
Taasenkin hetki äänettömyyttä.
"Onko sinulla mitään todistusta," sanoi isä alakuloisesti; nähtävästi hän pelkäsi, ettei mitään semmoista ollut.
"On kaksikin," sanoi poika ja alkoi hitaasti kaivaa taskujansa.