Vihdoin veti hän sieltä esille rievulla päällystetyn pienen kääryn, joka oli monikertaan langalla solmieltu kiinni. Kauvan meni pojalta kääröä auki näplätessä, jota tehdessä isä kärsiväisesti odotteli. Kun poika vihdoinkin sai kääröksensä auki, ojensi hän paperit isälleen. Sananlausumatta otti hän ne vastaan ja nousi hitaasti ylös. Pojan tuoman pussin hän otti käteensä ja alkoi astella mökistä ulos.
"Mihin sinä menet?" kysyi Riettu.
"Menen mä häntä," sanoi Juho, eikä mitään muuta.
Synkkänä kuin sadetta uhkaava pilvi, tallusteli Juho kuoppaansa kohden. Sieltä otti hän torpan vakuutuskirjansa vierestä toisen pussin, joka sisälsi lasten leikkipaikalta takavarikkoon otettua tavaraa. Saatuaan molemmat epäilyksen-alaiset pussit haltuunsa, lähti hän pussineen ja kirjallisine todistuksineen kävellä teilaamaan kylää kohden.
Niin. Pappilaa kohden kävi Juhon tie. Hänen tunnollaan oli raskas taakka ja tästä tahtoi hän päästä, jos suinkin mahdollista olisi. Hän oli ollut huomaavinaan vaimossaan ja lapsissaan vilppiä ja tämä häntä kovin vaivasi. Hän ei saanut lepoa eikä rauhaa, ennenkuin hän pääsi sen asian kanssa selville. Hänellä oli nyt muka kirjoitettuja todistuksiakin heidän rehellisyydestänsä ja luotettavaisuudestansa, vaan Juho ei huolinut niitä uskoa, koska ei hän itse osannut kirjoitusta lukea ja sentähden täytyi hänen mennä niitä kirkkoherralla luetuttamaan.
Pusseineen, päivineen astui Juho kirkkoherran kamariin.
"Mitäs Oukkarille kuuluu?" kysyi kirkkoherra, kun oli Juhon hyvänpäivän vastannut.
"Eihän tuota… Joutaisiko kirkkoherra minua vähän kuulemaan?" sanoi
Juho ujosti.
"Kyllä minulla aikaa on; puhukaa vaan," sanoi kirkkoherra.
Juho yritti monet kerrat jotakin sanomaan, mutta sanat takertuivat kurkkuun ja siihen se jäi koko yritys sillä kerralla.