Kalle päästi viimein hädissään aika parakan. Tämän kuultuaan tormasi isäntä porstuaan.
"No, mitä sen vietävää te täällä teette?" kysyi hän tuimasti.
"Tuo istukas pieksää minua ja haukkuu lukemattomaksi rikkaaksi," ehätti
Kalle itkunsa seasta sanomaan.
Isännän ei tarvinnut muuta kuulla. Hän otti ruoti-pojan niskasta kiinni, repi häntä tukasta, pieksi ja potki.
"Vai niin, vai sillä tavalla sinä palkitset kaiken sen hyvän, kun olemme sinua näin monta vuotta elättäneet ja kärsineet… Kun kehtaatkin, sen hävytön," sanoi isäntä hammasta purren.
Sitten otti hän poikaa käsipuolesta kiinni ja viskasi hänet säälimättömän kovalla kädellä portaan päähän nurin niskoin.
"Saat nyt mennä mihin tahdot ja muista, ettet astu jalkaasi koskaan meidän kynnyksen yli — senkin hävytön… Siitä minä sinulle lukematonta rikasta annan, lurjus," sanoi isäntä voimallisen voiton riemulla.
Surkeasti itkien kömpi poika ylös porrasten päästä. Hän ymmärsi, ettei isännän teko ja puhe leikintekoa ollut ja ettei ollut muuta neuvoa kuin lähteä pois talosta. Tosin ei talo tuntunut hänestä miltään hauskalta eikä kodikkaalta, sillä ankaraa sortoa ja ylönkatsetta oli hän kaiken aikaa osakseen saanut, mutta se oli kuitenkin laillaan hänen kotinsa, koska ei hänellä mitään muuta semmoista ollut. — Näin surkean lopun sai pojan itserakkaus.
III.
Parempaan päin.