"Tuossa tuohisessa, pöllö."
"Näethän sen kysymättäkin, viisas."
"Sinun pitää antaa nämät minulle", sanoi Kalle, tapaillen ottamaan tuohista käteensä.
"Et saa koskea niihin, ne ovat minun," sanoi poika ja vanui marjatuohiseensa kiinni.
"Sinun! Mikä sinä sitten olet? Meidän istukashan sinä olet ja kaikki mitä sinulla on, on myös meidän — olethan meidän elätettävä," sanoi Kalle ja terenteli tarttumaan tuohiseen toistamiseen.
"Et saa, nämät annan Pirjolle," sanoi poika ja oman arvon tunteen nostama vihan puna nousi hänen kasvoillensa.
"Sinultako lupaa kysyisin, mokomalta meidän istukkaalta," sanoi Kalle likennellen poikaa tuohisineen.
"Koetapahan sinä tyhmä, lukematon rikas," sanoi poika yhä enemmän punehtuen.
Kalle törmäsi käsiksi ja tarttui tuohiseen kiinni. Kova temmellys alkoi, Kahtaanne päin vedettiin tuohista, poika koettaen suojella sitä, kuten parhaiten taisi ja Kalle kokien anastaa tuohista kaikilla mahdollisilla keinoilla. Taistelu kävi yhä ankarammaksi ja lopputulos kaikesta tuosta oli se, että marjat kaatuivat ja pirisivät ympäri lattiaa kaikenlaisien rikkojen sekaan. Siellä ne nyt olivat, eikä niistä hyötynyt Pirjo, ei Kalle, eikä kukaan.
Viha nousi ruoti-pojan päähän. Hänen sydämensä oli niin täysi, että hän luuli sen halkeavan. Hän tunsi taasenkin saaneensa kärsiä syyttömästi sortoa, vääryyttä ja väkivaltaa, ja tämä hänen sydäntänsä pakotti. Epätoivon vimmassa karkasi hän Kallen kimppuun ja alkoi häntä myllyyttää. Kalle koki panna parastansa puoliaan pitääksensä, mutta tällä kerralla ei auttanut rikkauskaan, vaan hän jäi kun jäikin alakynteen ja ruoti-poika löylyytti häntä oikein kelpolailla.