Tämmöisiä mietti ja tunsi poika. Eipä kummakaan, jos mieli kävi mustaksi ja apeaksi.
Lähimmät ihmiset rupesivat pitämään äidin kuoltua pojasta huolta. He sioittivat hänet erääsen taloon siksi aikaa, kunnes köyhäinhoito kerkiäisi hänet vastaan-ottamaan.
Voi kuinka toisenlaiseksi nyt muuttui pojan elämä. Ruokaa ja juomaa kyllä oli, mutta ihmiset olivat niin vieraita ja kylmiä. Hän älysi, että häntä pidetään liikana kappaleena ja vastuksena, joka on joutunut syrjästä heidän lisäkuormakseen ja vastuksekseen. Hänelle tuotiin ruokaa uunin pankolle ja karsinaloukkoon tehtiin hänelle makuuvuode. Ei äiti koskaan niin tehnyt eikä eroitellut. Yhdestä kupista he söivät ja yhdellä vuoteella makasivat ja silloin oli niin hyvä olla. Voi kuinka mielellänsä hän olisi mennyt äitinsä luo, puutostakin näkemään, kun vaan se olisi käynyt laatuun, mutta sepä ei ollutkaan mahdollista. Näitä muistellessaan itki poika monta itkua.
Köyhäinhoidon johtokunnan kokous tuli. Siinä sioitettiin poika erääsen avonaiseksi tulleesen ruotuun toiselle puolen pitäjästä.
Kun poika kuuli mihin hän nyt joutuu, kävi hänen mielensä kovin apeaksi. "Kunpa tässäkään edes olisi saanut olla," mietti hän. "Olisivathan ihmiset täällä tutumpia ja ehkä vähitellen tottuisi sorron-alaiseen tilaansa. Mutta nyt pitää mennä toiselle puolelle pitäjästä, jossa ei tunne ainuttakaan ihmistä, eikä tiedä minkälaisia he ovat, ovatko he hyviä vai pahoja."
Vaikkei poika ollut sen ijäkkäämpi, vaivasi nämät ajatukset kuitenkin häntä myötäänsä, ikäänkuin jonakuna vaistomaisena aavistuksena.
Muuton aika tuli. Pojalla oli huonot ketineet, sillä eipä äidinkään voimat olleet riittäneet poikaa hyvästi vaatettamaan. Kun oli kireä talvi-ilma, käärästiin hänen ympärilleen vanhat turkkikulut ja sitten lähdettiin häntä kiidättämään ruotuunsa. Talo, johon hänet vietiin, oli pitäjän varakkaampia ja niin isoveroinen, että se muodosti koko ruodun. — Kitsala oli talon nimi.
Kun poika tuli taloon, huomasi hän aivan pian, ettei hänen aavistama pelkonsa turha ollut. Kartanolle tultua käyskenteli siinä kookas, täyteläinen ja itsestään pitävän näköinen mies. Hän oli hyvissä tamineissa ja kaikista näkyi, ettei hän ollut laihoja päiviä nähnyt. Arvokkaasti käveli hän pihalla paikasta toiseen, kopistellen yhtä ja toista pihalla olevaa työkalua.
"Ahaa! Täältäkös se nyt tulee tämä meidän uusi perintö-ruhtinas? Harmillista — —! Kun viitsisivät tehdä työtä, niin ei tuommoisia olisi. Milloinkahan noista tuommoisista hylkiöistä pääsee… Viekää häntä huoneesen, ettei palellu tähän meidän pihalle — — haukkuisivat sitten," sanoi pihalla oleva mies, huomattuansa tulijat.
Oitis käsitti poika, että se on hänen tuleva isäntänsä, ja tämä tunto jo viileskeli hänen sydäntänsä.