"Nytkös se meidän kotiristi tulee! Niinhän se on paljaskin kuin nauta…; koetapas ottaa tuo turkkikapura päältäsi, että nähdään mitä sieltä alta tulee… Enkö minä sitä arvannut…; ei mitään muuta kuin puoli-alastoin pojan mukura vaan — —. No, no, parempaahan ei ollut ajattelemistakaan… — Viitsisivät tehdä työtä, senkin laiskat, niin ei tulisi tuommoisia," sanoi lihasta hyllyvä nainen pojan huoneesen tultua.
Tämän keksi poika uudeksi emännäkseen.
"Äläpä nyt siinä vesittele. — Kyllä näitä tämmöisiä on nähty…; parempaahan ei ollut odottamistakaan. — Alaston ja nälkäinen, sehän on tavallista. Syötä ja vaateta sitten kaikki laiskat ja laiskojen penikat … kyllä siinä käskee kestää, — — Tuossa on vaatetta päällesi, ettei kenenkään tarvitse sanoa, että meillä olet viluun kuollut," puheli emäntä toistamiseen, sittenkuin hän oli palannut takaisin joltakin asialtaan.
Hänen käsissään oli vanha ja monikertaan kulunut miehen röijy ja kuluneet, kauhean suuret, senkin seitsemään kertaan paikatut vaimonpuolen kenkärajat. Nämät laski hän lattialle pojan eteen ja käski pukea ne yllensä.
Nyyhkien ja kyynel silmissä koki poika raiska tukkia kuivettuneita kenkärajoja jalkoinsa, jotka kaikessa avaruudessaankin olivat niin kuivettuneet ja rajottuneet, etteipä niissä tahtonut olla sitä rakoa, mihin niinkään pienen jalan olisi pistänyt kuin pojalla oli. Kun hän nämät oli saanut jalkoihinsa tukituksi, antoi emäntä hänelle röijykulun ja vaativalla äänellä käski pojan panna sen päälleen. Poika koki totella ja tukkia pieniä käsiänsä röijyn pitkiin hihoihin. Kun hän oli sen saanut tehdyksi, sitoi emäntä sen nuoran palasella kiinni.
"Kas niin! Nythän ei kukaan voi syyttää, ettei meillä vaatetta anneta," sanoi emäntä, kun poika oli saanut yllensä sovitelluksi emännän mielestä niin arvokkaat lahjat.
Emännän poismentyä nousi poika uunin pankolle istumaan, sillä olipa hänellä vielä jotenkin kylmä, pitkällä tulotaipaleella vilustumisen tähden. Siinä hän istui kuin pellon peljäte, sillä eipä hän ensinkään ollut ikäisensä ihmisen näköinen. Pitkät röijyn hihat riippuivat niin pitkällä, että ne ulottuivat liki lattiaa. Niihin pistetyt pienet kädet eivät salkinneet niissä niin mitään ja sen vuoksi näytti siltä kuin röijy olisi ollut jonkun halon ympärille käärästynä. Suuret ja kuivettuneet vaimonpuolen ruojupieksut ne kuitenkin näkyivät röijyn lievetten alta. Ne riippuivat pankon laidalla niin palvelleen ja ansiokkaan näköisinä; oli niinkuin ne eivät olisi välittäneet yhtään mitään niistä pikku jalvoista, mitkä niiden sisään oli pistetty. Pitkälle riippuvat, pojalle vyöksi laitetut ja pitkästi kehinneet hamppunuoran päät täydensivät vielä tätä kuvaa.
Siinä istuissaan tunsi poika katkeruudella, mitä hänellä on odotettavissa. Kuumat kyyneleet rupesi tulvaamaan hänen silmistänsä, mutta kauvan ei hän saanut antaa niidenkään rauhassa vuotaa, sillä pari melkein saman ikäistä isännän ja emännän poikaa kuin hänkin, tulivat huoneesen. Melkein samassa tuli heidän äitinsäkin.
"Äiti, äiti, kuulkaa! Onko tuo se uusi istukas, jonka sanoitte meille tulevan — onko se?" sanoi toinen pojista, pyörien äitinsä ympärillä.
"Ole nyt vaiti… Olipa tuo nyt mikä tahansa," sanoi äiti.