"Onko se, sanokaa, äiti — onko se?" kiilasi vaan poika.
"No, onhan se … mitäpä te hänestä… Kyllähän te vielä häneen kerkeätte vähemmälläkin tutustua," sanoi äiti ja alkoi poistua poikainsa kanssa.
Äidin mennessä pitelivät pojat kiinni äitinsä hameesta ja katsoivat vielä mennessäänkin olkansa yli tuota uutta istukasta, ikäänkuin he olisivat peljänneet häntä.
Pian tuli ilta ja poika yhä istui pankolla. Väki tuli työstä, kopistellen lumisia jalkineitaan ja nakellen työaseitaan minkä mihinkin. Oitis huomasivat he pankolla istuvan ja vesittelevän pojan.
"Ahaa! Tuossapa meille taitaa olla oikein avullinen pihti-Mikko. Ihan paikallaan jo tuossa pankolla … ei muuta kuin pistää päreen vaan pihtiin, niin kaikki on hyvin," räyhähti eräs rengeistä, joka ensin huomasi pankolla istuvan pojan.
"Niin oikein. Mutta minä luulen, ettei hän ole niinkään hyvä pihti-Mikoksi, kuin sinä luulet. Katsos vaan, kuinka märkä hän kuitenkin on; silmistäkin tippuu lähteen verosta vettä; hän kai kastelee vesitulvallaan kuivatkin päreet vesilie'oiksi," säesti toinen.
"No, no! Kylläpä hänet kuivaksi saamme, jos ei muutoin, niin nostamme hänet yön-ajoiksi orsille; kyllä vesi kuivaa. Onpa hänellä hyviäkin puolia, esimerkiksi niin laajat alustimet, että kyllä kait pystyssä pysyy. Onpa hän vielä monipuolinenkin, sillä hän kelpaa kesällä pellon peljätteeksi ja talvella pihti-Mikoksi," lisäsi kolmas.
Samassa rupesi emäntä kantamaan illallista pöydälle. Suurilla visakupeilla kantoi hän höyryävää velliä useaan paikkaan pitkälle petäjäiselle pöydälle. Kuppien välille asetteli hän leipää ja järvimuikkuja. Kun hän oli saanut ruoan pannuksi, kokoontui väki pöydän ympärille ja alkoi härppiä velliä, rusennellen leipää ja muikkuja samaan joukkoon.
Sitten toi emäntä pojallekin velliä pienellä puukupposella ja leivän kipeneen sekä tölisköisen puulusikka kolhon. Hän asetti ne pojan viereen pankolle ja sanoi:
"Tuossa on sinullekin illallista. Syö nyt ja levähdä, että huomenna jaksat asiaa tehdä."