"Mitä sanot?" kysyi ukko toisen kerran, kun poika ei vastannut ensimäiseen kysymykseen.
"No, ettekö te sitten enään…? Minä luulin, että te vielä…" sanoi poika punastellen.
"Enhän minä sinua … mutta kun tulisimme poikasella toimeen… Eikähän sinua vähällä palkalla ilkeä, niin…" sanoi Käkelän ukko hämyillen.
"Kun te ette enään, niin kyllä kaiketi minä," sanoi nuori Oukkari ujosti.
"Niin, rupea vaan meille, minä maksan hyvän palkan. — Kyllä meilläkin on työtä ja ruokaa," sanoi Römöläinen.
Hän esitteli Oukkarille, mitä hän antaisi palkkaa ja kysyi, olisiko hän siihen tyytyväinen.
"Onhan sitä siinä liiaksikin," sanoi nuorukainen, katsettaankaan lattiasta kohottamatta.
Kun sitten muutto-aika tuli, täytyi hänen muuttaa Römölään. Vaikealta se tuntui, sillä olihan Käkelän isäntä ja emäntä olleet hänelle niinkuin toinen isä ja äiti, ja muu väki niinkuin veljet ja sisaret. Vesissä silmin jätteli hän kaikki hyvästi ja lähti astelemaan Römölää kohden.
Nyt oli Oukkari alhaisesta tilastaan kohonnut rengiksi, oikein isopalkkaiseksi rengiksi. Tuo yhteiskunnan liika, joka oli ollut tarpeettomana rasituksena ja vaivallisena kuormana useankin mielestä, oli kuitenkin siitä huolimatta käynyt semmoiseksi kaluksi, että häntä voitiin nyt edullisesti käyttää.
Juho itsekään ei ollut huomaamatta tätä ylennystään. "Olenhan nyt jo niinkuin muutkin ihmiset, vaikkeivät sanoneet minusta ihmistä tulevan — — ainakin renki-Pekan veroinen … jos en vähän parempikin … eihän hänellä niin isoa palkkaakaan … olenhan rippikoulun käynyt mies ja ensikerrallapa tuota pääsi, hyvinpä pääsikin, etunenässä vaan, vaikka hyvätkin käyvät useita vuosia… Kitsalan Kallekin kahdesti," mietti Juho itseksensä ja kummaili itsekin, kun hänestäkin tuli semmoinen ihminen, jota tarvitaan.