Tämmöisessä myötätuntoisuudessa kului aikaa toista vuotta. Tällävälin oli kuitenkin jotakin muidenkin silmiin pistävää ilmi tullut. Ei oltu, nimittäin, koskaan nähty, että Juho olisi kenenkään muun piian kengistä pitänyt semmoista huolta kuin Rietun. Joka ilta kuin Riettu riisui jalkansa, tarkasteli Juho, olivatko kengät rikki tai tervan puutteessa. Molemmissa tapauksissa korjasi Juho puutteen ja ehyenä ja täydessä voimassa löysi Riettu kenkänsä aamusilla ylösnoustuansa uunin pankolta. Samoin olivat asiat päinvastaisessa tapauksessakin, sillä eipä Juhollakaan ollut nyt koskaan rikkinäisiä vaatteita, vaan erinäisellä huolella olivat ne aina eheiksi paikatut. Ketkä näitä kaikkia tekivät, ei Juhon ja Rietun mielestä ollut olevinaan ensinkään selvillä, vaikka muut kaikki sen älysivät, ja kuitenkin Juho ja Riettu sen parhaiten tiesivät.
Tällä menolla kului aikaa pari vuotta.
Eräänä pyhä-iltana sattui niin, että kaikki muu väki luisti pois, mikä mihinkin, ja Juho ja Riettu jäivät kahden huoneesen.
"On nyt niin lämmin ja kaunis ilma," aloitteli Riettu.
"Niin on, mutta onhan nyt kaunein kesäkin," sanoi Juho, katsellen häpeillen ulos ikkunasta.
"Kaikki ovat menneet kylään, tai mihin lienevät menneet," jatkoi Riettu.
"Paitsi me," jämäytti Juho.
"Niin, paitsi me … mehän olemme täällä kotona, vaikka kaikki muut ovat menneet. Ja se on kumma: ei minun haluta mennä mihinkään," jatkoi Riettu.
"Eikä minunkaan."
"Se on kummallista — — … miksi me molemmat, sinä ja minä, olemme niin yhdenlaisia…; oikein minusta on kumma! — — ettei haluta kyläänkään," tuumaili Riettu.