Kovinpa ihmiset ällistelivät ensi pyhänä, kun Juho ja Riettu kuulutettiin avioliittoon.
"Kuka olisi uskonut, että tuo meidän istukaskin…" sanoi Kitsalan emäntäkin.
"Mitä kummempi asia se on kuin monen muunkaan," tokaisi siihen
Käkeläinen.
"Niin, mitäs teidän … kyllähän teidän," sanoi emäntä hieman häveten.
"Mitä väliä siinä on…? — Ihmisiähän hekin ovat," sanoi Käkelän ukko, käänsi halveksivaisesti selkänsä emännälle ja lähti mennä pynttäämään pois.
Mieliharmissaan lähti Kitsalan emäntä hamppasemaan toisaanne päin — orleanssi vaatteet ne pieksivät kinttuja niin ahkerasti, huolimatta siitä vähääkään, vaikka helmukset olivat saaneet lisäpainoa ja väriä kaikenlaisesta rapakosta ja liasta.
"Nuokin nyt … tuommoinen tollisko tuommoisen sarsi-Rietun, jolla ei ole yllä muuta kuin villavaatetta, mukaistaanhan mullikin puskee … kyllähän minä tiedän kuinka siinä käypi: laittavat vaan uusia istukkaita taasen ja ehkä mekin saamme niistä osamme… Ja tuo Käkeläinenkin sitten…" mutisi Kitsalan emäntä itsekseen, arvostellen maailman menoa omalta kannaltaan.
Kun kuulutukset olivat laillisessa järjestyksessä loppuun tulleet, pidettiin Juhon ja Rietun häät. Ei ne olleet mitkään loistavat, mutta siirappi-viinaa niissä oli runsaasti ja kaikkian enimmän sitä tarjottiin Römölän ja Käkelän isäntä-väelle.
Näin oli Juho kohonnut niin paljon, että hän oli etevämpi renki-Pekkaa, sillä olipa hänellä nyt oma puukko, niinkuin Pekallakin, mutta vieläpä Riettukin, jonkalaista Pekalla ei ennen ollut, eikä vastakaan saanut.
Edelleenkin oli Juho Riettuneen Römölässä, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut; alkuperäisillä puheilla olivat he talossa niinkuin renki ja piika ainakin.