"Kyllä niitä on aina ja ovat ne Käkeläisenkin … kuinkas muutoin," ehätti Kiverä sanomaan.
Niihin selityksiin tyytyi Juho ja niin tehtiin kauppakirjat valmiiksi, oikein kaksipuoliset, joista toisen sai Kiverä, toisen Oukkari.
Kiverä ei ollut ennestään mikään kartanon omistaja, mutta muutoin varakas mies. Hän oli muualta vasta paikkakuntaan muuttanut ja oli nykyään ostanut Laholan laajan, mutta rappiolla olevan tilan. Hän oli paljon kulkenut maata ja tullut tuntemaan torppari-olot kovimmissakin muodoissa. Hän aikoi nyt ottaa usiampia torppareita laajalle maatilallensa ja niillä hyödyttää itseään.
Voi kuinka vapaalta ja itsenäiseltä Juho nyt mielestänsä tuntui, astellessaan vaimonsa luo, kun oli torpan kirjat lakkarissa.
Oitis ryhtyi Juho toimeen. Hän oli hyvin säästäväinen mies. Koko pitkän palveluksensa ajalla ei hän ollut hukannut ainuttakaan penniä muihin kuin välttämättömiin tarpeisiin… Tämän tähden oli hänellä säästössä useammat sadat markat. Näillä teetti hän huoneet ja muut tarvittavat kalut, sillä eipä hän töpelyytensä vuoksi kyennyt koemmin huoneen nurkalle kuin muuhunkaan parempaan puutyöhön. Itse ryhtyi hän heti innolla hirsien, halkojen ja aidaksien hakkuusen, ja sitä hän kyllä osasi. Kesällä kaatoi hän kaskea, raatoi peltoa, raivasi niittyä, pani aitaa —; niin, kyllähän sitä aina työtä on, semminkin niin uudessa talossa.
Ensi syksyn tullessa päästiin oman katon alle asumaan ja se tuntui joltakin. Keväällä kaadettu kaski oli saatu paloksi ja kylvetyksi. Varoja oli vielä jäljellä, että voitiin ostaa viljaa talven varaksi ja laakkasarvinen kyttökin mylvi navetassa. Olihan hyvä elämän alku, toivoa ja elämää täynnä, ja kahta kertaa paremmaksi ja onnellisemmaksi tunsi Juho itsensä renki-Pekkaa, joka vielä naimatonna yhä koki olla kötyytellä joutuisasti pienenevällä palkalla renkinä; silmin nähtävästi ei ollut enään kaukana se aika, jolloin hänestä tulee vakinainen istukas.
Oukkarin torpan tilukset olivat todellakin laajat, mutta karut ne olivat. Siitä huoli Juho kuitenkin viisi, mutta itseensä luottavana teki hän vaan työtä, laskematta vähääkään lukua, oliko siinä vähän vai paljon työtä, oliko maa karua taikka lihavaa. Tämmöinen itsensä uhraavaisuus ja ponnisteleminen ei voinut mennä vastaavitta hedelmittä ja heidän toimeentulonsa vaurastui aika ajalta.
Pitkin aikaakin oli Juho ahkera lukemaan, mutta nyt päässeenä oman kodin rauhaan, jossa etäisyyden vuoksi eivät vieraatkaan juuri usein häirinneet, tuli tämä kaikkina joutohetkinä hänen varsinaiseksi työkseen. Tästä sai hän yhä enemmän ja enemmän uutta valoa. Sillä vaikkei hänen ymmärryksensä ollutkaan juuri terävintä laatua, selkeni hänelle kuitenkin ajan-oloon yksi ja toinen ennen ymmärtämätön kohta ja paikka, jopa semmoisiakin, joita ei hän osannut aavistaakaan. Viimein vakaantui tämä tieto Juhossa syväksi uskonnolliseksi vakuutukseksi; ja panipa hän niissä asioissa monen viisaammankin häpeään. Nyt hän rupesi käsittämään, minkälaista rakkautta se on, jolla Jumala ihmisiä rakastaa ja kuinka äärettömästi hän on häntäkin rakastanut hamasta lapsuudestaan, vaikka hän ymmärtämättömyydessään ensinnä nurkui tätä Jumalan järjestystä vastaan. — Voi kuinka onnellisilta ja itsenäisiltä he nyt mielestänsä tuntuivat.
Tämmöisissä oloissa oli kulunut aikaa kymmenkunnan vuotta. Oukkarin elämä oli niin vaurastunut, että he elivät ja tulivat toimeen omasta varasta. Vaikka päivätyöt olivat niin raskaat, ei niistäkään ollut jäänyt koko ajalla ainuttakaan päivää rästiksi, sillä Juho oli vuonnavuotuistansa palkannut miehen niitä tekemään.
Koska tällä ajalla ei Kiverä käynyt torpassa ainuttakaan kertaa, mutta nyt tuli hän sinne eräänä päivänä. Juhoa kummastutti tämä tapaus kovin, eikä hän ymmärtänyt oliko se hyvä tai paha, mutta oudolta se vaan tuntui. Niin arvokkaalle vieraalle koettiin heti toimittaa istuinta, samassa kehoittaen häntä istumaan.