"Niin, mutta minä pidätin itselleni oikeuden tehdä koroituksia, jos ma tahdon ja minä tahdon…; se on sanottu —. Jaa-a," sanoi Kiverä voitollisesti.
"Semmoisiako ne teidän almänninkinne olivatkin?" sanoi Juho alakuloisesti, sillä hän alkoi käsittää mitä nuot koroitukset ja almänninkit merkitsivät.
"Niin, semmoisia ne olivat. Jokaisen täällä tulee pitää itsestänsä huolta," sanoi Kiverä ilkkuen.
Tämä vaikutti Juhoon niinkuin salahman isku. Hän alkoi käsittää, mikä nyt on edessä ja että heiltä aiotaan riistää elämisen mahdollisuuskin. Kaikki vastukset, vaivat ja ponnistukset, joita hän oli perheensä eduksi uhrannut, näytti nyt raukeevan tyhjäksi, ja kauhea epätoivo ja tyhjyys tuntui ammottavan kitaansa, nielläksensä kaikki yhdellä nielauksella. Kaiken tämän tähden ei Juho voinut sanoa kaukaan aikaan mitään, istui vaan kumarassa, tukien toisella kädellään päätään.
"Minkälaisia koroituksia te sitten tahtoisitte panna?" kysyi hän vihdoin epätoivon ponnistuksella.
"Kaksi tynnyriä rukiita, kaksi leiviskää voita vuosittain ja joka toinen päivä hevospäivätyö lisäksi entisille päivätöille," luetteli Kiverä koroituksiaan.
"Siihen en voi mennä, koska on sula mahdottomuus saada niitä maksetuksi. Tässä on työtä niukasta elämisestä nukkaan asti ja jos siihen vielä lisämaksuja tulee, niin on varma perikato edessä," sanoi Juho ja kyyneleet herahtivat hänen silmiinsä.
"Siihen en minä voi mitään… Olkoon kauppa sitten purettu," sanoi
Kiverä kylmästi.
"Ja kuitenkin voitte, jos tahdotte. — Seuratkaa nyt omantuntonne ääntä ja antakaa kaupat olla entisellään," sanoi Juho, turvaten pyytelemiseen ja Kiverän omaantuntoon.
"Minkä minä olen sanonut, siinä minä pysyn, siinä eivät auta tunnot eivätkä itkut," sanoi Kiverä pilkallisesti ja meni vihoissaan pois.