VI.
Kivelle meni.
Tuli kova katovuosi. Oukkarikin on niittänyt torpas taan hallan paneman laihon, huonomman kuin moni muu — eipä kummakaan, sillä olihan se syrjäinen paikka. Se oli viimeinen niukka sato, jonka hän torpastaan korjasi, sillä Kiverä hääti todellakin hänet pois pesiltään. Oukkari ei ollutkaan enään omissa pienissä ja rakkaissa huoneissaan, vaan hän oli perheensä kanssa loisena eräässä pienessä syrjäisessä talossa. — Huoneetkin olivat menneet "almänninkeihin".
Kovat ajat tulivat nyt tilattomalle kansalle. Tilalliset kokivat tulla toimeen niin vähällä työväellä kuin suinkin mahdollista oli. Tämän tähden ei köyhä kansa saanut työtä ja jos joku saikin, eivät saaneet muuta palkkaa kuin ruoan ja silläkin oli työmiehiä tarjona vaikka kuinka paljon. Seuraus siitä oli se, että työmiesten perheet jäivät lumelle suin ja muuta neuvoa ei ollut kuin että heidän täytyi lähteä mierolle.
Oukkari oli kuitenkin tänä tukalana aikana paremmassa asemassa kuin moni muu vertaisensa. Torpastansa oli hän kuitenkin saanut jotakin pöhnää leivän lisäksi ja paitsi sitä oli heillä lehmiä, joista oli iso apu heidän elämiselleen.
Vaikka seuraavat vuodet eivät olleet katovuosia, ei työväen tila siitä paljon parannut, sillä kova katovuosi oli maakunnan niin tyhjentänyt, ettei se ollut siitä ensinkään toipua ja työpalkat olivat niin pienet, ettei perhe niistä paljon kostunut. Oukkarikin koki raataa niinkuin orja, niin paljon kuin voimat vähänkin riittivät, mutta ansiot eivät riittäneet perheen toimeentuloksi, sillä se oli käynyt jo monilukuiseksi. Tämän tähden hupenivat hänen entiset varansa hupenemistaan; lehmä lehmän perästä, kalu kalun jäljestä meni, ja viimein menivät kaikki niin tarkkaan, ettei ollut jäljellä muuta kuin tyhjät kädet ja alaston, nälkäinen joukko.
Pitäjässä oli tapana, että kaikki itselliset pantiin tilallisien holhouksen alaisiksi; yhdellä isännällä oli tavallisesti useampia itsellisiä perheitä kaitseltavana. Semmoisen holhouksen alle pantiin Oukkarikin.
Nämät holhouksen alle pannut henkilöt eivät saaneet isäntänsä kirjallisetta luvatta liikkua paikkakunnastansa mihinkään muuanne työn-ansiota etsimään, vaikkeivät omassa pitäjässä olisi palkakseen saaneet mitään muuta kuin ruoan. Tilalliset kyllä osasivat näitä sääntöjä hyväksensä käyttää, niin etteivät työmiehet nytkään juuri paljon työpalkoistansa kehuneet. Tämän tähden vallitsi monessa perheessä kova hätä ja puutos. Usealla ei ollut vieläkään muuta neuvoa kuin että latoa ja turjustaa lapsiliutansa isoon koriin ja lähteä kelkalla niitä vetelemään pitkin tietä, elääkseen armoleivästä. Mutta kun kerjääminen on kovasti kielletty, kävi tämänkin elinkeinon tavallisesti niin, että he tuotiin kyydillä kotipaikoillensa ja kustannukset sai kunta suorittaa. Tämmöistä ja nälkäkuolemaa välttääkseen, turvaannuttiin yleiseen pettuleipään, jolla tavallisesti ei ollut muuta höysteenä kuin yhtä karvaat kyyneleet kuin leipäkin oli.
Oukkarikin koki ponnistella kaikki voimansa, saadaksensa perheellensä elatusta, mutta vähäksipä näkyivät miehen voimat. Hän mietti päänsä ympäri löytääksensä jotakin keinoa, joka auttaisi tässä tukalassa tilassa, mutta eipä sitä ollut helppo löytää. Vihdoin päätti hän mennä vieraisiin paikkakuntiin parempaa työn-ansiota hakemaan. Siinä tarkoituksessa meni hän kaitsija-isäntänsä luo, saadaksensa häneltä lupaa hankkeillensa.
"Mitäs Oukkari nyt asioitsee?" kysyi kaitsijamies viran-omaisesti.