"Olisihan sitä vähän, aikoisin — tuota…"
"Mitä aikoisit?"
"Aikoisin mennä … kun tuota täälläkin niin huonosti… Kun antaisitte kirjan, niin menisin…" aloitteli Juho arasti.
"Mihin menisit? Sano asiasi suoraan, en minä jouda yhden asian kanssa kauvan venyttelemään," sanoi isäntä.
"Menisin muualta työtä etsimään, kun saisin kirjan…; niinhän tuota täälläkin vähän…"
"Ei ajatustakaan. Pysy vaan koreasti paikoillasi; kyllä täälläkin on työtä, ken sitä vaan tehdä haluttaa," sanoi isäntä kaikella virkamahtinsa painolla.
"Joukko kuolee nälkään, enkä minä kerjäämäänkään…" sanoi Juho ja lähti alakuloisena pois.
Huomena meni Juho nimismiehen luo, pyytämään häneltä työkirjaa, mutta tämäkään ei sitä antanut, kun ei ollut kaitsijamiehen lupaa.
Katkeralla mielellä palasi Juho kotiin. Sinne päästyänsä huusivat lapset leipää, mutta sitä ei ollut antaa. Tämä teki kovin kipeää Juhon sydämelle ja koko seuraavana yönä ei hän voinut nukkua silmän täyttä. Omasta näljästään ei hän suurin lukua pitänyt, mutta vaimo ja lapset kun kärsivät, sitä ei hän voinut kestää. Epätoivo tahtoi valloittaa sielun ja mielen. Hän oli kaikkensa koettanut, kaikkensa yrittänyt, ajatellut sinne ja tänne, mutta aina vaan oli suo siellä, vetelä täällä ja apua ei kuulunut kustaan. — — —
Täysi kesä oli jo. Aamulla sivui Juho tyhjän kontin selkäänsä ja alkoi astella pois kylästä niine kirjoineen. Ei kukaan muu kuin hänen vaimonsa tiennyt, mihin hän meni. Tuskan pakottamana täytyi Juhon, huolimatta kaikista säännöistä, lähteä ulompaa hakemaan edullisempaa työtä. Pitkät matkat kuljettuaan, tapasi hän vihdoin S——n pitäjässä kuokkatyötä. Hän sai mielestänsä edullisen urakan ja alkoi siinä raataa kuin nälkäinen karhu.