"Enhän minä — en tarvitse," sanoi Juho, vähän itseään liikuttaen.
Niin. Juholla oli jotakin toista miettimistä kuin nälkä, perunat muikun silakoineen ja kaikki muut hyvät yhteensä. Hän oli ollut vankina ja sehän oli jotakin hirveää, joka saatti kaikki ruumiilliset tarpeet ja puutokset tuntumattomaksi. Kova sielun tuska raivosi hänen sydämessään ja hän tunsi itsensä kaikkian kurjimmaksi ja vihelijäisemmäksi ihmiseksi, mitä maa kantaa, huonommaksi renki-Pekkaakin, sillä eihän hän toki ollut koskaan vankina ollut.
"Voi voi! Ethän sinä ole enään entiselläsi, et kuule etkä näe enään yhtään mitään, olet vaan niinkuin kuollut, eikä sinusta saa mitään selvää," sanoi vaimo ja siihen se hänenkin syömisensä jäi.
"Mikä sinua vaivaa, kun sinä olet noin kummallinen?" kysyi hän sitten miehensä luo astellen.
"Panivat minut kiinni ja toivat vankina vallesmanniin," sanoi Juho.
"Herra Jumala…! Panivat kiinni!? Ethän, herran tähden vaan noita rahoja…? ilmankos niitä olikin niin paljon," sanoi Riettu ja hän oikein vapisi kauhusta.
"Sinäkinkö semmoista… Ettäkö minä…? Älä minusta semmoista luule… Vaikka paikalle kuolisin, en sittenkään… Kovalla työlläni olen rahat ansainnut," sanoi Juho ja katsoa muljautti Riettua silmiin.
"No miksikä ne sitten sinut kiinni panivat?"
"Kun ei minulla ollut kirjoja."
"Senkö vuoksi vaan? Eihän se ole rikos, eikä mikään… Olethan yhtä kunniallinen mies kuin ennenkin. En minä tuommoisen asian vuoksi antaisi surulle noin suurta valtaa," sanoi vaimo ilostuneena, kun kuuli, ettei Juho ollutkaan mitään rikosta tehnyt.