"Niin, vain kun ei enään saa omassa vapaudessakaan olla, panevat kiinni, vaikkei ole mitään pahaakaan tehnyt. Millä me nyt elämme, kun ei pääse muualle työtä hakemaan? — Kuolema kai tässä…" sanoi Juho ja kyynelet valuivat alas hänen karkeita poskiansa myöten.
Siihen jäi Juho miettimään ja suremaan. Hänestä tuntui elämä niin tukalalta, pahalta ja kiusalliselta, jopa täydelliseltä orjan elämältäkin. Tästä halusi hän päästä ja hän koetti keksiä keinoja tästä pelastuakseen, mutta niitäpä ei vaan löytynyt, vaikka kuinkakin olisi koettanut päätänsä vaivata. Hänen mieleensä muistui heidän entinen rauhaisa torppansa, jossa sai elää ja olla aivan oman mielensä mukaan, eikä siellä ollut kenenkään tiellä ja nyrvittävänä, eikä kukaan tullut kiinni panemaan. Voi kuinka hyviltä ja vapailta ne ajat tuntuivat Juhosta. "Jospa sen olisi saanut pitää ja siinä asua ja olla, niin, jospa. Vääryydellä ja kavaluudella oli sekin heiltä viety, ja sitten oli Kiverä myönyt heidän hikensä ja vaivansa muille korkeasta hinnasta. Koettaisiko aloittaa uudestaan, mutta mitenkäpä aloitti, lapsia oli jo paljon ja eikä ollut muuta kuin tyhjät kädet … mitenkäpä aloitti —? Ja jos alottaiskin, niin mistäpä saisi maata…? Kukapa antaisi, ei kukaan, ja vaikkapa antaisivatkin, niin pettäisivät taas kuitenkin, niinkuin ennenkin."
Näitä mietti Juho ja hänen mielensä kävi entistäkin katkerammaksi ja synkemmäksi. Tässä piirissä pyörivät ja risteilivät hänen ajatuksensa, eivätkä ne osanneet ulos siitä sokkelosta. Vaikka kuinkakin hän olisi koettanut niitä toisaalle johtaa, eivät ne kuitenkaan mihinkään muualle lyöneet eivätkä laskeneet.
Siinä istui Juho sen päivän ja melkein koko yönkin; vasta aamupuolella yötä kömpi hän vuoteesen maata.
VII.
Uudet tuumat.
Kolmannen päivän aamuna kotiin tulonsa jälkeen, pisti Juho pettua konttiin, nakkasi sen selkäänsä, otti kirveen olallensa ja alkoi astella metsää kohden. Hän oli nyt mielestänsä keksinyt pelastuskeinon tästä orjan ahdistuksesta. Entistä elämäänsä muistellessaan, oli hänen mieleensä muistunut, kuinka onnelliselta Tukalan Antti näytti joukkonsa keskellä, silloin kuin hän Kitsalasta pois ajettiin ja oli siinä yötä. Vaikka asunto näyttikin silloin niin kurjalta ja pieneltä hänen mielestään, olivat he kuitenkin oloonsa tyytyväisiä ja omassa vapaudessaan, eivätkä olleet kenenkään käskyläisiä ja vallan-alaisia.
Tämä muisto elvytti Juhon. Hänkin aikoi laittaa itsellensä ja perheellensä mökin, vaikka kuinka huono ja pieni se vielä tulisikin, vaikkapa pienempi kuin Tukalan Antin. —
Tätä mökin paikkaa lähti Juho nyt haeskelemaan. Suurin ei hän kenellekään puhunut mietteistään ja keksinnöistään, vaan piti ne omana tietonaan.
"Mihin sinä nyt menet?" kysyi vaimo, kun näki Juhon hankkivan itseänsä matkaan.