"Missä se talonpaikka on?"
"Tuolla Lemmesvaaran kupeella."
"Enhän tiedä missä koko Lemmesvaara onkaan…; onko se kaukana?"
"Onpa sinne… Ei ole ainuttakaan taloa kahta peninkulmaa lähempänä," sanoi Juho arvokkaasti.
"Olkoonpa vaan, vaikka kuinka kaukana tahansa. Kunhan vaan saadaan oma mökki, vaikkapa vaan pahanenkin, ja omaa maata palanenkaan haltuumme, niin siinä on kyllä. Voi, voi, Juho, kuinka hyvä mies sinä olet — aikapa tässä nyt suremaan, vaikka kiinnikin panivat, kun ei ole kuitenkaan mitään pahaa tehnyt," sanoi vaimo iloisesti, kietoen kätensä miehensä kaulaan.
Hän tiesi nyt varmasti, ettei Juho häntä narrannut ja toivon säde valaisi hänenkin epätoivoista sydäntänsä.
Seuraavana maanantaina lähti Juho taasen astelemaan, kontti selässä, Lemmesvaaraa kohden. Sinne päästyänsä, teki hän ensitöikseen erään tuuhean kuusen juurelle hakokotuksen, johon hän sitten kokoili kuivia sammalia. Tässä lepäsi hän yönsä, sillä kesäiset ilmat eivät olleet kylmät.
Vaikka Juho oli ollut vaan kolme päivää talonpaikalla työssä, oli hänellä kuitenkin jo huoneen alkua. Vaaran rinteeltä oli hän puukangilla vieritellyt kiviä kivijalaksi ja niitä saatuansa, rupesi hän lyömään hirsiä kokoon; niin tulivat multahirret paikoilleen.
Tätä aloitettua työtänsä rupesi Juho nyt innolla jatkamaan. Hänellä ei ollut piilua, seinävaraa, luotilautaa, vääntiötä, kuorimarautaa eikä sahaa, mitkä työ-aseet ovat salvumiehelle niin välttämättömät — ei muuta kuin kirves vaan, mutta sillä huimi hän tarmonsa takaa.
Turhiapa nuot niin monilukuiset työ-aseet Juholle olisivat olleetkin, sillä eipä hän olisi edes tiennyt, mitä kummia kaikilla noilla tehtäisiinkään. Entisen torppansa huoneet ja muut tarpeellisimmat kalut oli hän silloin voinut teettää säästetyillä palkkarahoillansa, mutta milläpä hän nyt teetti, kuin ei ollut muuta kuin suuri joukko ja kaksi tyhjää kättä. Täytyipä nyt itse tehdä mitä voi, vaikkapa jälki kuinka huonoa vielä olisi tullutkin.