Tästä kaikesta saattamattomuudestansa ei Juho nyt joutanut suurin lukua laskemaan, sillä hänen piti saada oma mökki, tulkoon se sitten kuinka huono tahansa.
Ei hän yrittänytkään pälkkimään ja veistämään hirsiä kirveellään, hän vaan ne kuori ja koloi. Sitten hän vyörytteli ne teloja myöten mökin alun seinälle. Koiran kaulalle hän sitten telskitti hirsien salvointen kohdat. Tavasta muljautti hän hirren suullen, tunnustellaksensa, joko se läheneisi toisen hirren selkää. Kun se painui likimaihinkaan, oli Juho tyytyväinen, sillä varauksista ja muista tiheyksistä huoli hän viisi. "Pannaan rohtua rakoon, onhan metsässä niitä," mutisi Juho itseksensä tyytyväisenä. Tulivatko nurkat yhtäpitkät, se oli Juholle yhden tekevä ja tämän yhtäkaikkisuuden vuoksi tulivatkin toiset nurkanpäät kyynärittäin pitempiä kuin toiset.
Ei Juhon rakennus ollut suuri, kahdeksakyynäräinen vaan. Ei voinut vankkakaan mies yksin hallita pitempiä, sylintäyteisiä ja satavuotisia korven honkia. Työtäpä oli niitäkin väännellessä ja seinälle pusatessa. Kovin pakotti hartioita illalla maata pannessa, mutta kun pääsi pitkäkseen sammalvuoteelle hakokotukseen, tuntui niin hyvältä ja mukavalta.
Ei Juho saanut rakennustaan erin korkeaksikaan, sillä ei hän voinut yksin hirsiä korkealle saada. Hätinä sai hän sen niin korkeaksi, että pitkällainen mies voi suorana seisoa kurkihirren alla. Kun hän sai harjavuolen pannuksi, rupesi hän veistelemään onsista petäjistä kouruja vesikattoa varten. Niitä riittävästi saatuansa, latoi hän ne katoksi.
Voi kuinka hyvä nyt oli Juhosta, kun oli oma suoja. Vaikka kuinkakin olisi myrsky raivonnut ja taivas vettä valunut, ei vaan ne tuntuneet tuvassa, eikä sade niskaan valunut. Sinne hän muutti sammalvuoteensa ja siellä oli niin hyvä levätä, olipa ulkona minkälainen ilma tahansa.
Sitten tuli muurin teko. Puulapiolla kaivoi hän savea ja vaaranrinteeltä sai hän kiviä ja hiekkaa. Mökin teelmän luo teki hän maahan kolon ja siihen hän kantoi kontilla hiekkaa, ja savea ja vettä isolla tuohesta tehdyllä töselöllä Lemmeslammesta. Kolossa hän sitten polki paljain jalvoin aineksia niin kauvan, että siitä vihdoin tuli jonkunlaista muurisaven tapaista. Sitten hän vyörytteli kiviä mökkiin, eikä ollut arka niitä valikoidessaan, sillä mistäpä Juho tiesi mikä niistä mihinkin paikkaan sopi. Niitä hän koki sovitella paikoillensa kuten parhaiten taisi, ja puulastalla lapikoitsi hän savea rakoihin. Kun hän oli melkein pari viikkoa muhjannut uunin teon kanssa ja päätänsä vaivannut miettimisellä, miten siitä hyvä tulisi, sai hän uunin valmiiksi. Ei se ollut mitään sievintä laatua, mutta uuni, tai oikeimmin kiuvas se kumminkin oli.
Niinkuin ennestään jo tiedetään, ei Juho ollut mikään erin-omainen mestari semmoisiin töihin, mutta sen käytännöllisempi hän oli. Mökin siaa tiheään korpeen peratessaan, hakkasi hän kantojen päät tasapäisiksi, varustellen siten jo istuimia mökkiinsä. "Nepä eivät säry, eivätkä lapset voi niitä kaadella ja kolistella … ja mistäpä tässä paremmat nikkarit tulevat," mietti Juho ja hän oikein iloitsi keksinnöstään.
Eräästä talosta kylällä oli hän saanut pari vanhaa navetan pientä akkuna-purria tienatuksi. Pienet ne olivat ja rikkeimiä ruutujakin niissä oli, mutta olipa niissä kylliksi kokoa muuttaa toisesta päästä terveet ruudut rikkeinten siaan, ja yhtäkaikki oli niissä ruudullisissa päissä yllin kyllin kokoa Juhon uuden rakennuksen akkunoiksi. Tätä lasimestarin virkaa toimittaissaan särkyi kuitenkin Juholta muudan tarpeellinen ruutu ja toista ei ollutkaan sialle panna. "Voi voikanenkin," sanoi Juho silloin ja raapasi korvan taustaansa. Neuvottomaksi ei hän kuitenkaan nytkään tullut, sillä pitemmittä miettimisittä pisti hän rikkeimmen sialle kahdesta vastakkain ommellusta tuohesta toisen, ja sillä se asia oli autettu. Näin varustetut akkunat kantoi hän sitten mökillensä ja alkoi sovitella niitä paikoillensa. Kirveellä alkoi hän seinän ulkopuolelle reikien pieliin jyskyttää jonkunmoista lovea, johon vanha navetan akkunapuite mahtuisi kokonaisuudessaan rikkeimine ja terveine ruutuineen; kuitenkin koki hän sovittaa terveet ruudut seinässä olevien läpien kohdalle.
Oven teki Juho myös mökkiin omalla laillaan. Hän, näette, veisteli hienollaisia kuusia litteiksi ja sovitellen liitteli niitä jonkunlaiseen puitteen muotoon. Tämän kokoon saatuansa, naulasi hän niihin puunauloilla niin monin kerroin tuohilevyjä, että niitä tuli paria tuumaa paksusti. Sen hän sitten sovitti puusaranoilla ovenreiälle, ja niin oli ovi valmis.
Lattiasta huoli Juho viisi. Hän kantoi vaan kontilla hiekkaa permannolle ja levitteli sen kantojen väliin, ja sillä se sai kelvata.