"Ei haittaa mitään, sillä vedellä on notkeat niskat… Mutta vielä on eräs paha juttu… Oma ruokako?" puheli isäntä.
"Ei suinkaan minun eväilläni paljon työtä tehdä," sanoi Juho nolosti.
"Meillä on petäjä-leipä," sanoi isäntä vähän häpeissään.
"Eikö sen pahempaa? Kyllä siihen olen tottunut… Se ei haittaa mitään, kun vaan pääsen talon ruokaan," sanoi Juho jo vähän ilostuneena.
"Kun vaan siihen tyydytte, niin aivan kernaasti saatte ruveta talon ruuassa työhön. Nyt lepäämme ja aamulla katselemme elukat ja työn," sanoi isäntä.
Sattumalta olivat semmoiset ihmiset tavanneet toisensa, mitkä toinen toistaan tarvitsivat. Yhteiset puutokset ja ponnistukset olivat pysyttäneet heidät samalla arvo-asteella, jonka vuoksi he pian ymmärsivät toisensa, vaikka ensimältä huonouttansa häveten vähän ujosteltiin.
Juhon sydän tuli nyt niin keveäksi, että tuntui siltä kuin monen leiviskän painoinen kuorma olisi sieltä pois pudonnut. Olihan nyt toivoa saada vasikat, joita hän niin hartaasti halusi — "niin ja miks'eikäs sitä vasikkain ja ojaamisen hinnoista sovittaisi, koska häntä tähänkin asti," mietti Juho. Hän tunsi itsensä niin virkistyneeksi ja voimistuneeksi, että hän olisi paikalla tarttunut työhön kiinni, kun vaan olisi ollut päivä. — "Ei ole kuin petäjäleipää — no kaikkiakin häntä sitten peljätäänkin, ikäänkuin ei se kelpaisi ja sillä toimeen tulisi," tuumaili Juho iltasta syödessään ja puri pettua niin vinhasti ja hyvällä halulla kuin se olisi ollut ranskan pullaa.
Aamulla lähdettiin elukoita katsomaan, ennenkuin ne metsään laskettiin.
"Siinä ovat, valitkaa mitä vaan haluatte, nuorempata tai aikaista elukkata," kehoitti isäntä.
"Minä haluan vasikoita; aikaisiin ei varani ja voimani riitä…; yhden aikaisen hinnalla saan hyvässä lykyssä kaksi vasikkata," arveli Juho.