Oli siinä peninkulman päässä eräässä uudistorpassa asumassa tavaton kirjamies, jonka taitoa koko paikkakunta ihmetteli. Hän tiesi sanoa, kuinka monta ohranjyvää menee pääksyttäin ryssänvirstaan ja annakan osasi hän lukea niin tarkkaan, ettei lukematta jäänyt ainuttakaan pilkkua. Kaikki kuun syntymiset ja auringon pimenemiset osasi hän selittää niinkuin viisi sormeansa. Olipa hän oppinut ennustamaankin, milloin aurinko tulee semmoiselle paikalle, jolloin se ennustaa tuhoa tai onnea.
Tämän luo laputti nyt Heikaleen isäntä hädässään. Tietomies lähti hänen mukanaan, tähystelemään, onko Juho todellakin kaivanut ojaa niin paljon kuin vasikoista olisi pitänyt kaivaa.
Isäntä ja tietomies tulivat yhtenä Juhon työmaalle. Juho ei ollut millänsäkään heidän tulostaan, kaivoi ja myllehti vaan, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut.
"Minusta näyttää, että Juho on enemmän tehnyt kuin tehdä olisi pitänyt kahdesta vasikasta," sanoi annakka-mies.
"Niin minustakin tuntuu."
"No, miks'ette häntä kiellä?"
"Enhän itsekään tiedä mitenkä se on … onkohan nyt jo liian paljon?" sanoi isäntä.
"0npa vaan… Jos ette tahdo maailmaa nurin saattaa, ja kaikkea omaisuuttanne menettää, niin teidän tulee hänet hyvän-sään aikana kieltää. Eikö se ole oikeus ja kohtuus?"
"Kyllä kaiketi, mutta en vieläkään käsitä, mitä te oikeastaan tarkoitatte," sanoi Heikaleen isäntä.
"Mitäkö minä tarkoitan — —? sepä on kumma. Asiahan on aivan selvä:
Oukkari on tehnyt työtä liiaksi kahdesta vasikasta," sanoi tietomies.