"Eihän muutoin tiedä, kuinka paljon kahdella vasikalla ojaa saapi," väitteli isäntä.
"Minä en ymmärrä penni- ja sylilaskuja, vaan kyllä minä ojaan mutkille ja muuten, ja niin kauvas kuin vasikalla pääsee…; sanokaa sitten kun piisaa," vakuutti Juho.
Siihen selitykseen tyytyi isäntäkin ja hyvällä syyllä kylläkin, sillä eipä hänkään ollut mikään pätevä laskumies.
Nyt ryhtyi Juho työhön täydellä innolla. Korpi huiskui ja lekahteli, kun hän siellä ryskäsi ja huimi. Märjässä maassa väänteli hän sylin kanssa juurineen kaatuneita puita ja poikkihakatuita liekoja. Tämän tähden oli hän yltä päältä niin murassa ja rapakossa, ettei hänessä ollut muuta valkosta näköisällä kuin silmävalkuaiset. Tuskin malttoi hän hetkeäkään huovahtaa syömän-aikoinakaan, ja aamulla ani varahin, ennen muiden ylösnousemista, oli hän jo työssä. Illasta oli hän niin myöhään kuin vaan vähänkin näki. Mutta väsynyt olikin Juho iltasilla taloon tullessaan. Usein kävi niin, ettei hän voinut kättään ojentaa oven-linkkua avatakseen. Niissä tapauksissa täytyi hänen kolkuttaa, että huoneessa-olijat tietäisivät tulla ovea avaamaan.
Ensimäisellä viikolla kävi Heikaleen isäntä katsomassa Juhon työtä. Tosiaankaan ei ollut oja erin suoraa ja kaunista, mutta kokoa siinä oli hyvällä varalla ja sitä näytti tulevan rutosti, niin kovaan maahan nähden.
Luottaen kokemuksesta saatuun vahvaan uskoon, että vedellä on notkeat niskat, ei isäntä piitannut mitään vähäisistä mutkista; kokoahan siinä oli hyvästi ja se oli pää-asia. Kaiken tämän tähden ei hän pitkin pistätellyt Juhon työtä katsomassa, sillä näkihän hän, että ojaa sitä tulee; paitsi sitä oli hänellä itselläänkin kylliksi työtä ja hommaa, niin ettei hän suinkaan pitkin joutanut muiden kintereillä pyörimään.
Kun aikaa oli kulunut useampia viikkoja Juhon työhöntulosta, arveli isäntä, että kyllä pitäisi käydä katsomassa taasen vasikkain ansaitsijan työpaikkaa.
Tällä välin oli Juho möyrästänyt työpaikalla mielensä mukaan ja jälkeä sitä oli tullut.
Suuriksi kävivät isännän silmät, kun hän huomasi, mikä muutos korvelle oli tullut. Ennen hyllyvä ja porahteleva korpi oli muuttunut miehenkantavaksi maaksi ja torvenaan vaelsi vesi Juhon kaivamia ojia myöten tiehensä. Tätä näkö-alaa oli näinkin lyhyessä ajassa karttunut niin paljon Juhon työstä ja sehän se isännästäkin oli kumma.
Näitä katsellessaan ja ymmärtäessään tuli hän niin ymmälle, ettei tiennyt mitä ajatella ja päättää; olipa pelkoa, etteivät vasikat enään piisaisikaan. Kiireen kynttä lähti hän pois eikä puhunut Juholle hiotuista sanaa.