"Se ei kuulu väliimme. Söimme me mitä söimme, se ei kuulu sinuun. Mutta ruistynnyrin annamme sinulle liiasta työstäsi kuitenkin, ajattele siitä mitä vielä ajatteletkin. Mun ei auta, ja se on sanottu, mikä on sanottu", sanoi Heikaleen isäntä, vähän liiaksi itsetietoisesta.

"Kylläkaiketi minä, mutta olisinhan minä vielä…" sanoi Juho ällistellen.

Niin sen kävi kuin Heikaleen isäntä oli sanonut ja päättänyt: vasikat olivat nyt Juhon ja vieläpä ruistakin talven varaksi. Juho ei ollut osannut aavistaakaan, että hän nyt olisi jo vasikat ansainnut ja sitä kummemmalta tuntui hänestä koko juttu. Hän hommasi nyt lähteä vasikoita yksin kotiinsa viemään, mutta Heikaleen isäntäväki katsoi sen perin mahdottomaksi. Sentähden laittivat he Juholle kumppanin avuksi, jonka piti saattaa hänet perille asti. Juholle pantiin kovasti evästä konttiin kotimatkan varalle. Ja kuin eronhetki tuli, oli Juhon oikein vaikea erota niin hyvistä ihmisistä. Kyyneleet kierähtivät hänen silmiinsä, kun hän hyvästijätöksi mykkänä puristi isännän ja emännän kättä. — — —

Sitä iloa ei voi kukaan kuvailla, mikä Oukkarissa nousi, kun Juho vasikoineen kotiin tuli. He eivät olleet saaneet minkäänlaista tietoa sen koommin kuin Juho kotoa lähti, mihin päinkään hän on mennyt. Vasikatkin heillä muistuivat usein mieleen, mutta sen ajatuksen kokivat he kuolettaa, sillä semmoinen rikkaus tuntui heistä peräti mahdottomalta. Mutta nyt. Isä tulikin näin pian ja äkki-arvaamatta kotiin, kahden kauniin vasikan kanssa. Kilvan hyväilivät vaimo ja lapset isää ja vasikoita ja tämä teki elämän niin iloiseksi, hauskaksi ja rattoisaksi. Kahdenpuoliset kärsimykset, vaivat ja ponnistukset unhotettiin taasenkin ja nautittiin vaan hetken tuottamaa iloa ja riemastusta. — Niin. Tuskin suurin sotapäällikkökään voittoretkiltä kotiin palattuansa on suurempaa riemua ja sydämellisyyttä voinut perheensä keskessä aikaan saada kuin Juho nyt.

Vasikoista pidettiin erin-omaista huolta. Itsekukin koetti tarjota niille mehevimmän palan ja Juho sanoi, ettei niiltä suinkaan petäjävelli saa puuttua.

IX.

Yhä vaan.

Kauvan ei joudettu tässä riemun valossa hekumoimaan. Kova talvi oli tulossa ja täytyi varustella sitä vastaan-ottamaan. Huoleksi ei se kyllä Oukkarin isäntäväelle käynyt, mutta olisihan ollut peräti huonosti tehty, ellei olisi mitään huolta pidetty pitkän talven varalta. Tosinhan heillä oli tynnyri ruista petäjäisen höystöksi ja se oli heistä paljon, mutta kuitenkin älysivät he, ettei se riitä lukuisan perheen elatukseksi. Petäjänkuori-levyjä oli kyllä varattu suuri karsinallinen navetan nurkkaan, niin ettei niistä puutetta tullut, mutta pitihän haalia jotakin särvinvärkkiäkin.

Ruvettiin kokoilemaan kaikenlaisia marjoja, mitä saatavissa oli. Tässä työssä oli osallisina kaikki lapsetkin, mitkä vaan kynnelle kykenivät. Pian oli suurin osa suuresta tuohisjoukosta täytetty monenlaisilla punapintaisilla marjoilla. Lemmeslammen vettä saivat marjoilla täytetyt tuohiset vielä niin paljon kuin niihin mahtui, ja siinä oli niiden höysteleminen ja maustaminen.

Lemmesvaaran kylkeen kaivoi Juho luolan alle jotenkin välkeän kuopan. Tänne sioitettiin marjatuohiset ja tämä oli tästä lähtien talon varsinaisena kellarina. Eikä tämä semmoiseksi turhanpäiväinen ollutkaan, sillä kylmä oli kallioinen luola; eikä siellä talvella mikään jäätynytkään, sillä Juho laitti jonkunlaista katosta kuopan päälle ja piti aukon aina suljettuna ja peitettynä.